Tuttavani viestitteli pari viikkoa sitten käyneensä
verkoilla. Hetkinen, verkoilla helmikuussa? Olenhan minäkin nähnyt niitä risuja
jäällä ja tiennyt, että niiden välissä jään alla on verkot. Isäni opetti minut
kalastamaan, käymään katiskoilla, soutamaan ja huopaamaan - ja samalla
kiroilemaan. Mutta ei talviverkoille opettanut. Selvittelin hieman asiaa.
Ensimmäisenä mietin, että miten ne verkot saadaan jään alle. Tuttavallani on pieni Nuuska-koira. Sehän on kätevää, Nuuskalle naru suuhun, koira avantoon, tyrkkäys jään alle kohti toista avantoa? Ei kuulemma.
Serkkuni leski on kova kalastamaan. Hän kertoi, että tehdään avanto, sinne lasketaan naru, jossa on paino. Vähän matkan päähän toinen avanto ja sitten koukataan se naru pitkällä taivutetulla koukulla ja lasketaan taas alas ja seuraava avanto ja sama juttu. Narun toinen pää on tietysti kiinni jossain tukevasti, ettei luisu jään alle. Näin mennään kairaamalla pikkuavantoja, kunnes on verkon pituus narua jään alla. Sitten verkko vedetään jään alle narun avulla. On siinä kairaamista!
Opin, että olennaista on narun saaminen jään alle. Otin asian puheeksi työpaikalla. Kollegani Itä-Suomen järvialueelta auttoi. Siellä tehdään avanto, laitetaan naru riukuun, riuku jään alle, pikkuavanto, josta riuku kohti seuraavaa pikkuavantoa jne., kunnes narua on avantojen välillä riittävästi. Siitä sitten verkko vedetään jään alle. Hän mainitsi, että joskus talviverkoille lähtemiselle on ruuan saannin sijasta puhtaasti terveydellinen syy. Verenkierrollinen. Jos jollain on huono verenkierto käsissä, lähdetään talviverkoille. Kun kaloja irrottelee verkoista, kädet jäätyvät. Kun kylmän veden jälkeen ottaa lunta ja hieroo sitä käsiin, alkaa veri kiertää eikä tarvitse käyttää enää edes käsineitä.
Ajattelin kysyä asiaa myös jälkikasvultani. Valmistautuu juuri kirjoituksiin ja on siis viisaimmillaan. Miten saadaan verkko jään alle? Noh, laitetaan narun päähän jokin kelluva juttu, vaikka styroksin pala ja laitetaan jään alle menemään. - Samaa olin minäkin ajatellut, hyvä jälkikasvu! - Hylkäsimme kuitenkin tämän vaihtoehdon, koska on epätodennäköistä, että löydämme sellaisen paikan, jossa toteutuvat kaksi vaihtoehtoa yhtä aikaa. Kova virta, joka vie styroksipalan seuraavaan avantoon ja jäätä tämän kovan virran päällä. Seuraava jälkikasvun ehdotus sai uskoni tulevien sukupolvien kumuloituvaan viisauteen palaamaan. Sahataan jäähän pieni railo, joka on verkon mittainen ja josta mahtuu pudottamaa verkon alas. Mikä oivallus!
Tässä vaiheessa totesin, että tämä on niin monitahoinen kysymys, että pitää mennä nettiin. Olihan siellä kuvia kuhista, mateista ja kauniista maisemista.
Ensimmäisenä mietin, että miten ne verkot saadaan jään alle. Tuttavallani on pieni Nuuska-koira. Sehän on kätevää, Nuuskalle naru suuhun, koira avantoon, tyrkkäys jään alle kohti toista avantoa? Ei kuulemma.
Serkkuni leski on kova kalastamaan. Hän kertoi, että tehdään avanto, sinne lasketaan naru, jossa on paino. Vähän matkan päähän toinen avanto ja sitten koukataan se naru pitkällä taivutetulla koukulla ja lasketaan taas alas ja seuraava avanto ja sama juttu. Narun toinen pää on tietysti kiinni jossain tukevasti, ettei luisu jään alle. Näin mennään kairaamalla pikkuavantoja, kunnes on verkon pituus narua jään alla. Sitten verkko vedetään jään alle narun avulla. On siinä kairaamista!
Opin, että olennaista on narun saaminen jään alle. Otin asian puheeksi työpaikalla. Kollegani Itä-Suomen järvialueelta auttoi. Siellä tehdään avanto, laitetaan naru riukuun, riuku jään alle, pikkuavanto, josta riuku kohti seuraavaa pikkuavantoa jne., kunnes narua on avantojen välillä riittävästi. Siitä sitten verkko vedetään jään alle. Hän mainitsi, että joskus talviverkoille lähtemiselle on ruuan saannin sijasta puhtaasti terveydellinen syy. Verenkierrollinen. Jos jollain on huono verenkierto käsissä, lähdetään talviverkoille. Kun kaloja irrottelee verkoista, kädet jäätyvät. Kun kylmän veden jälkeen ottaa lunta ja hieroo sitä käsiin, alkaa veri kiertää eikä tarvitse käyttää enää edes käsineitä.
Ajattelin kysyä asiaa myös jälkikasvultani. Valmistautuu juuri kirjoituksiin ja on siis viisaimmillaan. Miten saadaan verkko jään alle? Noh, laitetaan narun päähän jokin kelluva juttu, vaikka styroksin pala ja laitetaan jään alle menemään. - Samaa olin minäkin ajatellut, hyvä jälkikasvu! - Hylkäsimme kuitenkin tämän vaihtoehdon, koska on epätodennäköistä, että löydämme sellaisen paikan, jossa toteutuvat kaksi vaihtoehtoa yhtä aikaa. Kova virta, joka vie styroksipalan seuraavaan avantoon ja jäätä tämän kovan virran päällä. Seuraava jälkikasvun ehdotus sai uskoni tulevien sukupolvien kumuloituvaan viisauteen palaamaan. Sahataan jäähän pieni railo, joka on verkon mittainen ja josta mahtuu pudottamaa verkon alas. Mikä oivallus!
Tässä vaiheessa totesin, että tämä on niin monitahoinen kysymys, että pitää mennä nettiin. Olihan siellä kuvia kuhista, mateista ja kauniista maisemista.
Soitin veljelleni. Avanto. Sitten lauta, joka laitetaan menemään jään alle (tietysti naru mukana). Siinä laudassa on jousi ja piikki. Kun jousi on tarpeeksi tiukalla, se laukaisee laudan ja kun vauhti hiipuu, piikki iskee jäähän. Ja taas on jousi tiukalla. Näin mennään, kunnes on yks tai kaksi verkkopituutta narua jään alla. No mistä tiedät, että missä se laudan pää on? Jos on ”ohut” jää, laita lautaan led-valo. Voit laittaa myös lautaan jotain metallia. Haet sen toisen pään metallinpaljastimella. Tai jos olet äveriäs, laita luolakoirakaikuluotain lautaan ja luotaa lauta. Syvillä jäillä ja korkeilla kinoksilla ei ole muita vaihtoehtoja.
Jäät alkavat olla hauraita. Innolla odotan jo ensi talven jäitä!
(teksti julkaistu ensimmäisen kerran osittain Kalliokosken sanan yleisönosastolla)
