Valtaisa ja vallaton media - osa yksi MERS

Tyttäreni lähti vaihtoon kuudeksi viikoksi  Etelä-Koreaan.  Toiselle puolelle pallonpuoliskoa.  Hän oli haaveillut asiasta pitkään. Ensimmäinen vaihe matkalla oli se, että hän sai minut  vakuuttuneeksi asiasta. Siitä, että rahallinen panostus on pieni verrattuna kokemuksiin, joita matkalta saa.   

Olin melko nopeasti vakuuttunut siitä, että näinhän se on. Toki kävin asiasta ensin keskustelua  mielessäni  17-vuotiaan itseni kanssa ja viestittelin FB:n pikaviesteissä  tyttäreni serkun kanssa, joka oli ollut pari vuotta sitten vaihdossa Soulissa. Me kolme – tai oikeastaan neljä, jos tyttäreni lasketaan mukaan, olimme samaa mieltä: jos halua ja uskallusta riittää, niin silloin pitää mennä!  Rahan perään ei kukaan matkojensa jälkeen ole kysellyt. 

Seuraava vaihe oli saada vaihtopaikka. Se ei olekaan helppoa, sillä KAIKKI haluavat tänään Etelä-Koreaan, yhteen maailman nopeimmin kehittyvistä talouksista. Joskin noille lähtijöille taitaa tuon tiedon sijasta suurempi motivaatio olla K-POP.

Onneksi Etelä-Korea ei ollut tyttärelleni hetken mielijohde, vaan asiaa on pohjustettu parin vuoden  tunnollisella koreankielen ja -kulttuurin harrastuksella. Koulun työelämään tutustuminen järjestyi Koreahouse –nimisessä ravintolassa.  

Näillä eväillä täytettiin YFU:n lomkkeet ja tyttäreni kävi haastattelussa.  Tuossa vaiheessa olimme jo melko luottavaisin mielin, kyllä tuo paikka varmaan järjestyisi. Varisinkin, kun joskus joulukuussa maksettiin muutaman satasen ennakkomaksu järjestävälle organisaatiolle. 

Kun vaihto varmistui, YFU:lta tuli tarkat ohjeet kaikesta siitä, mitä pitää hoitaa ja milloin. Hyvin tarkkaan kyseltiin siitä, minkälainen isäntäperhe voisi olla/ei voisi olla.  Siinä menikin aikaa, kun mietti, että saako olla yksinhuoltajaperhe ja voiko yksinhuoltaja olla nainen  ja toisaalta, vosiko se olla mies. IHAN kaikki asiat otetaan huomioon.  Allergioiden lisäksi. Netissä avattiin kullekin vaihtoon lähtijälle oma kansio, johon kaikki tiedot tallennettiin. Rokotustodistukset, vanhempien ja vaihtareitten kirjeet isäntäperheelle,  kuvaukset vaihtarin perheestä, vanhempien ammateista, sisarukset jne... Ilman YFUa reissu ei olisi ikinä toteutunut.

Sitten se media

Pitkin kevättä alkoi tulla uutisia MERS-kuumeesta.  Näytettiin kuvia Soulista, jossa ihmiset kulkivat hengityssuojat kasvoilla (mitä lie vanhaa uutiskuvaa). En ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota tähän tautiin, vaikka onhan se jyllännyt Lähi-idässä jo pari vuotta ja levinnyt sieltä matkailijoiden mukana muuallekin.   

Tuntui, että yhtäkkiä KAIKISSA uutisissa ja lööpeissä kerrottiin taudin leviämisestä Etelä-Koreassa. Ja  kissan kokoisin kirjaimin. Hesarin, MTV:n, Novan, Suomi-Popin, NRJ:n  jne.  kerran tunnissa olevissa kahden minuutin koosteissa JOKAISESSA mainittiin Etelä-Korean MERS ja montako oli kuollut ja montako sairastunut.  Ja tiedot vaihtelivat lähteittäin, ulkoasiainministeriökin julkaisi uuden matkustustiedotteen tammikuussa.   

Infotilaisuudessa YFU kertoi, että heillä on paras tietolähde aina paikalliset YFU-järjestöt, eikä sieltä ole kuulunut mitään hälyttävää.  Tilannetta seurataan koko ajan ja jos tarvitaan, niin tehdään muutoksia. Mutta esim. SARS-epidemian aikana viranomaiset suosittelivat, että vaihtarit pysyvät isäntäperheissä, paljon riskialttiimpaa olisi ollut lähteä lentokentille ja kotiin pyrkimään.  

Soulista juuri ennen tyttäreni lähtöä palanneet tuttavat kertoivat, että he olivat kolmen viikon reissun aikana kulkeneet aluksi hengityssuojat kasvoilla. Mutta kun paikalliset olivat ihmetelleet asiaa, niin ne oli jätetty laukkuun.  Sairastuneet ovat kaikki olleet vanhoja ihmisiä, heikkoja ja tartunta oli saatu sairaalassa, jossa on ollut MERS-potilaita. 

Hiukan sitten myöhemmin säikähdin, kun tyttäreni viestitti, että on sairaalassa. Mukana perheen kanssa, kun host-siskolta leikataan kitarisa tai nielurisat.  Kääk.

Muutama laukku enempi kuin lähtiessä.

 


Medialla on valtaa ja joskus se käyttää sitä - vallattomasti? Kaikkea ei kannata uskoa sellaisenaan vaan suhteuttaa ympäristöön. Saattaa muuten rajoittaa elämää ja johtaa vääriin johtopäätöksiin.

Kysymykset, jotka askarruttivat ennakkoon ja joita Etelä-Koreasta kysyttiin ennen matkaa ja matkan aikana:

Kysymys		Vastaus
1.    MERS		”Ei sellainen ongelma kuin Suomesta käsin näyttäisi” (Kuulin myöhemmin myös, että tuossa kulttuurissa ei ole tapana puhua ikävistä asioista.)
2.    Käykö Visa Electron?		”Outo täällä. Automaatista voi nostaa. ps. voitko laittaa rahaa tilille? Love u.”
3.    Pohjois-Korea?		”Yhden kerran oli jokin pieni mielenosoitus ja host-sisko sanoi, että huutelivat jotain Pohjois- ja Etelä-Koreasta. Ainut kerta, jolloin kuulin asiasta.”
4.    Väkivaltaa, levottomuuksia?		Kysymys on Etelä-Korean kävijälle absurdi.  (Tämän tiesin ennakkoon, koska sisareni poika sanoi, että hän ei koskaan pelännyt mitään Soulissa 9 kuukauden vaihdon aikana, mutta ei uskaltaisi mennä Helsingin rautatieasemalle yöllä.)
5.    Toimiiko internet?		”Äitiiii!! Tämä ei ole mikään Pohjois-Korea.” ( Viestit ja puhelut kulkivat WhatsAppin kautta. Välillä oli minulla aikainen herätys kun heräiltiin yhtä aikaa ja tytär heti soitti herättyään. Suomessa kello on 6 tuntia jäljessä.

Intervalliharjoittelua

Harrastan intervalliharjoittelua. Välillä tehokkaita jaksoja ja välillä matalatehoisia. Käytännössä se menee niin, että välillä pari kuukautta joka päivä jonkinlaista liikuntaa ja sitten taas pari kuukautta ilman mitään. On-off. Kun kerroin tästä tyttärelleni, hän sanoi, että pari kuukautta ilman liikuntaa on sama kuin transfer to rapakunto. 

Kevään aikana on ollut kaikenlaista touhua. Pari kuukautta mennyt lähinnä autolla liikkuessa. Nyt sitten tuli vapaa sunnuntai ja ajattelin harjoitella. Lähdin vuorikiipeilemään. Kuulostaa ehkä vaativalta, mutta satuin olemaan Seinäjoella, jossa kaikki kummut ovat "vuoria". 

Täällä voi nauttia EU:n kotiutetuista jäsenmaksuista!

Päätin kiertää samalla Kyrkösjärven. Lähdin voimalaitoksen kohdilta vastapäivään. Hienoja ulkoilualueita tuli vastaan, oli luontotupaa, erilaisia reittejä, kotia ja laavuja.  Välillä padon penkereellä, välillä metsäpolulla kiersi reitti. Sadepisaroita ja auringonpaisetta.

Tämmöiset pitkospuut

 

Mansikka (jos joku ei tiedä :))

Toivoin lopun jo pian häämöttävän, olihan reitti kuitenkin 15,5 km ja energiatasot alkoivat olla alhaalla. Sitten tuli yhtäkkiä kyltti, jossa ilmoitettiin kiertotiestä. 

Kiertotie

Pari-kolme kilometriä lisää. Siitä sitten vaan epämääräisen opastuksen mukaan kiertämään. Ilman ajatustakaan talsin menemään. Tulin tietyömaalle, valtatielle. Lentokentän merkit näkyvät. Mihin nyt? Ei muuta kuin pikitien vartta tallustamaan. Onneksi suunta oli selvillä: tienviitassa luki Seinäjoki 10 km.

Seinäjoki 10

Kapealla tienpientareella ei ollut kiva kävellä, kun autoja tuli jatkuvana virtana vastaan, osa isoja rekkoja ja leveitä asuntovaunuja. Pakko päästä takaisin järvelle. Siitä sitten yhtä metsätietä yritin, tuli ajokieltomerkki ja mökki vastaan. Takaisin tielle. Seuraavalla kerralla tie vei luontopolulle ja jatkoin sitä. Kunnes alkoi tulla outoja esteitä vastaan.  Siinä vaiheessa alkoi mieleeni tulla keväisiä uutisotsikoita jostain maanomistajasta, joka rakensi esteitä. Oliko tämä nyt sitä?

Este

Takaani tuli metsikössä pyörää kantaen esteitä ohittava kuntopyöräilijä ja totta, metsänomistaja ei tykännyt siitä, että hänen maillaan polkuja tallataan!

Matka jatkui, pääsin takaisin järvenpenkereelle. Pari kertaa mietin, voisiko tuosta tekojärvestä juoda. Mutta kun aallot tekivät ruskeasta vedestä paksua vaahtoa, päätin sinnitellä autolle saakka. Saattaisi mennä tuosta mönjästä maha sekaisin. Vettä en tietenkään ollut varannut näin lyhyelle matkalle. 

Kyrkösjärven tekoallas, 2017 asuntomessualuetta

Sen verran verran yllättävä tuo mutka matkassa oli, että taksin tilaaminenkin kävi mielessä. Tai voisiko ohijuoksevalle lenkkeilijälle antaa avaimet ja pyytää hakemaan minut autolla.... Askel oli lyhyt ja pitkiä viimeiset kilometrit. Mutta siitä se taas alkoi, tämä tehotreenikausi!

"Ja koko päivän paistoi aurinko"

Olin parikymmentä vuotta sitten viettämässä lomapäivää sisareni ja hänen poikiensa kanssa. Oli lämmin, sateinen päivä. Sateenvarjot ja kumpparit. Pojat olivat 5-7 vuotiaita. Kierrettiin museoita ja vanhaa kaupunkia, oli eväitä ja jäätelöä. Välillä pojat reppuselkään ja suojaan sateenvarjojen alle.  Kun sitten iltapäivällä lompsimme kotiin, kysyi juuri töistä tullut poikien isä: - No minkälaista oli? Saman tien vastasi onnellinen nuorempi mies: - Koko päivän paisto aurinko!!! Nauru siinä hiipi väsyneelle naamalle, kun tuulipuku ja hiukset valuivat vettä!

Samanlainen tunne oli viime viikonloppuna, kun olin mukana yllätyskesäjuhlissa. Olimme sopineet sisarusten kanssa, että kokoonnumme kaikki lapset äidin luo prheinemme. Ennakkoon ei asiasta hänelle mainittaisi. Alkaisi vaan hermoilemaan. Nyyttäriperiaatteella järjestettäisiin tarjoilu. 

Mukana oli äidin lisäksi LeenaJormaHeliEijaJukkaJussiHannaElsiPaavoLiisaSamuRoosaPontus
KaijaTimoMikkoPirjoJukkaKatjaHenkkaNestoriSonjaMikaTeroRiittaKalleLauriAapo
AnttiPäiviRikuJuhaJere ja puuttuivat SamppaRoosaJoonasEmppuToivoHeinoVilleVilma

Hienosti onnistuivat kekkerit. Hiljalleen alkoi sisaruksia kerääntyä. Kun kauempana asuvat lastenlapset perheineen ajoivat autolla pihalle, alkoi emännän ilme näyttää hämmentyneeltä. Sitten kerroimme, että olimme suunnitelleet koko jutun ennakkoon. Kivaahan se oli, oli kinkkua, mansikoita, salaatteja, juustoja. Piirakoita ja kakkuja. Ja arvatkaapa miltä maistuu valkosuklaa turkinpippuri juustokakku....

Minkään sortin talkoita ei ehditty pitää. Tai no.  Pipsan porukka oli tehnyt miniälle ja vävyille tehtävät. Monille ehkä hääjuhlista tuttuun tapaan: Jokaiselle kuukaudelle - no jokatoiselle kun meitä on vain kuusi - tuli tehtävää. Anopin viemistä uimaan, vaateostoksille jne.... Minä ainoana sinkkuna ilman, että olisin saanut edes ketään vävyehdokkaista mukaan, lähdin lappu taskussa kotiin. (Huom! Laitoin tuohon monikon, jotta kukaan ei luulis, että helppo nakki...)  Kuka marras-joulukuussa haluaisi:

Tälle kesälle tyypillinen jokapäiväinen sadehan siinä sitten lopulta puhkesi. Emmehän me kaikki sisälle mahtuneet. Aurinkokatos suojasi jonkin verran ja rojautti sitten vedet kerralla jonkun niskaan. 

Mutta sen verran oli mukavaa, että voi sanoa: - Koko päivän paistoi aurinko! 

Ja siitä ilosta seuraavana päivänä jaksoikin sitten tehdä pikku vaelluksen. Tuli tosin mutka matkaan ja se on jo toisen postauksen arvoinen juttu....

Talvikalastusta

Tuttavani viestitteli pari viikkoa sitten käyneensä verkoilla. Hetkinen, verkoilla helmikuussa? Olenhan minäkin nähnyt niitä risuja jäällä ja tiennyt, että niiden välissä jään alla on verkot. Isäni opetti minut kalastamaan, käymään katiskoilla, soutamaan ja huopaamaan - ja samalla kiroilemaan. Mutta ei talviverkoille opettanut. Selvittelin hieman asiaa.

Ensimmäisenä mietin, että miten ne verkot saadaan jään alle. Tuttavallani on pieni Nuuska-koira. Sehän on kätevää, Nuuskalle naru suuhun, koira avantoon, tyrkkäys jään alle kohti toista avantoa? Ei kuulemma.

Serkkuni leski on kova kalastamaan. Hän kertoi, että tehdään avanto, sinne lasketaan naru, jossa on paino. Vähän matkan päähän toinen avanto ja sitten koukataan se naru pitkällä taivutetulla koukulla ja lasketaan taas alas ja seuraava avanto ja sama juttu. Narun toinen pää on tietysti kiinni jossain tukevasti, ettei luisu jään alle. Näin mennään kairaamalla pikkuavantoja, kunnes on verkon pituus narua jään alla. Sitten verkko vedetään jään alle narun avulla. On siinä kairaamista!

Opin, että olennaista on narun saaminen jään alle. Otin asian puheeksi työpaikalla. Kollegani Itä-Suomen järvialueelta auttoi. Siellä tehdään avanto, laitetaan naru riukuun, riuku jään alle, pikkuavanto, josta riuku kohti seuraavaa pikkuavantoa jne., kunnes narua on avantojen välillä riittävästi. Siitä sitten verkko vedetään jään alle. Hän mainitsi, että joskus talviverkoille lähtemiselle on ruuan saannin sijasta puhtaasti terveydellinen syy. Verenkierrollinen. Jos jollain on huono verenkierto käsissä, lähdetään talviverkoille. Kun kaloja irrottelee verkoista, kädet jäätyvät. Kun kylmän veden jälkeen ottaa lunta ja hieroo sitä käsiin, alkaa veri kiertää eikä tarvitse käyttää enää edes käsineitä.

Ajattelin kysyä asiaa myös jälkikasvultani. Valmistautuu juuri kirjoituksiin ja on siis viisaimmillaan. Miten saadaan verkko jään alle? Noh, laitetaan narun päähän jokin kelluva juttu, vaikka styroksin pala ja laitetaan jään alle menemään. - Samaa olin minäkin ajatellut, hyvä jälkikasvu! - Hylkäsimme kuitenkin tämän vaihtoehdon, koska on epätodennäköistä, että löydämme sellaisen paikan, jossa toteutuvat kaksi vaihtoehtoa yhtä aikaa. Kova virta, joka vie styroksipalan seuraavaan avantoon ja jäätä tämän kovan virran päällä. Seuraava jälkikasvun ehdotus sai uskoni tulevien sukupolvien kumuloituvaan viisauteen palaamaan. Sahataan jäähän pieni railo, joka on verkon mittainen ja josta mahtuu pudottamaa verkon alas. Mikä oivallus!

Tässä vaiheessa totesin, että tämä on niin monitahoinen kysymys, että pitää mennä nettiin. Olihan siellä kuvia kuhista, mateista ja kauniista maisemista.

Soitin veljelleni. Avanto. Sitten lauta, joka laitetaan menemään jään alle (tietysti naru mukana). Siinä laudassa on jousi ja piikki. Kun jousi on tarpeeksi tiukalla, se laukaisee laudan ja kun vauhti hiipuu, piikki iskee jäähän. Ja taas on jousi tiukalla. Näin mennään, kunnes on yks tai kaksi verkkopituutta narua jään alla. No mistä tiedät, että missä se laudan pää on? Jos on ”ohut” jää, laita lautaan led-valo. Voit laittaa myös lautaan jotain metallia. Haet sen toisen pään metallinpaljastimella. Tai jos olet äveriäs, laita luolakoirakaikuluotain lautaan ja luotaa lauta. Syvillä jäillä ja korkeilla kinoksilla ei ole muita vaihtoehtoja.

 Jäät alkavat olla hauraita. Innolla odotan jo ensi talven jäitä!

(teksti julkaistu ensimmäisen kerran osittain Kalliokosken sanan yleisönosastolla)