Ensimmäinen kerta.
Isäni isä, tuta, oli monitaitoinen mies. Kätevä käsistään, suunnitteli ja rakensi rakennuksia, sammutti tulipaloja, raivasi ja viljeli. Lahtasi siat. Jatkosodassa hän oli lääkintämiehenä. Kun isäni jatkoi tilan pitämistä, tuta jäi meille asumaan. Kaikenlaista apua kyläläiset häneltä hakivat.
Kotona oli hammaspihdit. Aina välillä joku tuli poski turvonneena hänen "vastaanotolleen". Joskus potilas toi valmiiksi miehiä mukanaan pitelemään kiinni. Kerran järven toisella puolella asuva naapuri tuli poski turvonneena ovelle ja pyysi ottamaan pois kipeän poskihampaan vasemmalta ylhäältä.
Lujassa oli. Mutta tuta oli lujempi, ei auttanut vaikka potilas rimpuili ja huusi. Ennestäänkin pelottavan näköinen peräkamarin mies pitkine hiuksineen ja takkuisine partoineen lähti suupielet kuivuneessa veressä lakanakangastuppo suusta roikkuen hiihtämään hiljaisena takaisin järven yli.
Myöhäisemmän tarkastelun jälkeen oli paljastunut, että kipeän ykköskutosen poskihampaan sijasta olikin vedetty irti viereinen ykkösvitonen. Kylillä olivat puhuneet. Potilasta ei kuitenkaan enää meillä näkynyt.
Toinen kerta.
Alakoulussa meidät ajettiin aina keväällä kyläkoulusta taksilla kirkonkylän hammaslääkärin vastaanotolle. Kuuden hengen koulutaksiin mahtui puolet reippaan 20 oppilaan vuosiluokasta. Matkaa oli 15 km, istuttiin toistemme sylissä, oli kuuma. Osa voi pahoin. Sitten kaikki odottamaan pieneen, kuumaan vastaanottohuoneeseen. Kuuma kevätaurinko paistoi isoista ikkunoista sisään. Kuului porausta ja huutoa. Aina joku pyörtyi.
Sisareni, joka ei ole koskaan mitään purematta niellyt, lensi kerran ulos tältä vastaanotolta. Oli iskenyt terävät hampaansa kiinni hammaslääkärin etusormeen. Häneltä jäivät hoidot siltä keväältä.
Niiltä ajoilta muistoksi jääneet viimeisetkin jättimäiset amalgaamipaikat on jo vaihdettu.
Kolmas kerta.
Kävin eilen hammaslääkärissä. Puoli vuotta tätä matkaa tein. Välillä tökin apteekista ostamaani väliaikaista paikka-ainetta siihen kohtaan, mihin kieli upposi. Pari kertaa nettiaikaa varailin. Eilen aamulla sitten painoin varausnappia ennen selaimen sulkemista. Pakko oli mennä. Lehdessä luki, että saan sydäninfarktin huonoilla hampailla. Ja jos en mene, menee maksu joka tapauksessa.
Menin sisälle, sanoin, että olette pelottavia. - Ymmärrän, minäkin haluan heti puudutuksen kun menen hammaslääkäriin, sanoi hammaslääkäri. Olin hyvissä käsissä.
- Missäs se reikä täällä on? - No siinä nastahampaan vieressä. - Ei ole reikää, posliinista vähän lohjennut. Hion vähän, ei tunnu. Sinun hampaasi ovat hyvässä kunnossa, ei täällä mitään ole. Otetaan vielä kuva, mene hoitajan perässä....
Menin perässä, kuvaus kesti 17 sekuntia, taas lääkärin luokse, kuvat olivat jo hänen koneellaan ja hän sanoi, että on täällä yksi pieni reikä toisella puolella, paikataan se seuraavalla kerralla. Ja vielä toisen kerran: - Sinun hampaasi ovat oikein hyvässä kunnossa, täällä ei ole mitään hätää!
- Ja minä hion tuota vähän tällä samettipallolla.... Siis s-a-m-e-t-t-i -pallolla! Samettipallopää ei todellakaan voi sattua. Toista olisi kuulkaa timanttipää tai teräsneula!! Ja sitten vielä:
- Kuule, varataan tästä aika saman tien suuhygienistille, poistaa hammaskiven ja nämä tummentumat. Kevätaurinko kun paistaa, niin on kiva, kun on valkoiset hampaat! Ja sitten teetetään purentakisko, ettei sinun tarvitse yöllä purra hampaita. Ja tähän voisi laittaa implantin, purenta paranisi....
Juuri tätä tarvitsin. Kehumista: hampaat hyvässä kunnossa! Ja vielä paremmaksi tulevat! Tämä hammaslääkäri aivan kuin otti minun hampaani huolekseen. Ja tiesi, mikä on kuitenkin kaikista tärkeintä: keväällä pitää olla valkoiset hampaat. Näen jo silmissäni, miten aurinko heijastuu valkoisista hampaistani....
Sovittiin uusi tapaaminen viikon päähän. Toivottavasti tämä hammaskalustoni uusi hoitaja keksii siihen mennessä tavan, jolla rahoitan implantit. Vaikka tämän käynnin jälkeen ne eivät enää tunnu niin kalliilta kuin aikaisemmin.
torstai 21. helmikuuta 2013
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Veljeni leijonamieli
Veljelläni on kyky nähdä ihmisten kasvualueet, vahvuudet ja vähän tuupata eteenpäin. Ei koskaan pakota, ihmettelee vaan vähän niin kuin itsekseen, että mitähän jos...
Niin kuin nyt tällä viikolla, kun kysyi, että onko yks autokauppa meiltä kaukana, siellä olisi yksi mielenkiintoinen auto, pitäis käydä koeajamassa. No ei ole kaukana, ilman muuta käyn, onhan se kuitenkin minua 400 km:a lähempänä kuin veljeäni.
Pari päivää siinä valmistauduin asiaan.
Kun meille kotiin ostettiin auto muutama kymmenisen vuotta sitten, sen piti olla monitoimitila-auto. Ensinnäkin piti olla tavaratilaa, johon saatiin minkinruokalaatikot. Tulivatko ne silakkapuurot tosiaan rehutehtaalta linja-auton kyydissä lähimpään matkahuoltoon?
Sitten piti olla tilaa niin, että kun lähettiin sukuloimaan, niin kaikki kuusi sisarusta piti mahtua äidin ja isän lisäksi kyytiin. Tehtiin jossain vaiheessa sinisen farkku-Opelin taakse, siihen minkinruokalaatikoiden tilalle vanerista penkki, jonka sai sitten niitä laatikoita kyydittäessä nostettua ylös. Oli siinä hyvän tuoksuinen kyläilyauto!
Nykyiset monitoimitilat, joita avokonttoreiksi sanotaan, eivät ole ollenkaan vielä niin käteviä.
Mutta tähän päivään. Mitä minä osaan kysyä, ikinä mitään autoa itse yksin ostanut? Soitin
veljelleni autokaupan pihasta ja hän sanoi, että kysyt kaikki asiat, ihan niinkuin itselle ostaisit. Suuri luottamuksenosoitus häneltä arvostelukykyäni kohtaan!
Selvä toimeksianto. Kysyin kyllä sellaisiakin, mitä en olisi itse kysynyt, mutta ajattelin, että veljeni hyötyisi kysymyksistäni. Ja hyödyin minäkin.
Opin valtavasti uutta käytettyjen autojen kaupasta. Ihan innostuin. Ensinnäkin suurella alueella on vieri vieressä isoja ja pieniä halleja, vähän on erikoistuttu, on sporttiautoja, on pakuja. Kun kaupoille lähetään, niin voi samalla kävelyreissulla siirtyä hallista toiseen, ei pitkiä siirtymiä. Helppo vertailla.
Ja sitten ihan uusi asia minulle, vähän aluksi hämmennyin, kun menin etsimään tiettyä liikettä ja tiettyä autoa. Ovessa oli monen firman logot, melkein kaikissa .fi perässä. No siinä sitten kiertelin, löysin sen autonkin jota etsin. Viereistä autoa putsasi yksi myyjä. Kysyin, onko hän autokauppias. Olihan hän. Sanoin sitten olevani kiinnostunut viereisestä autosta. Hän sanoi, että ok, se ei ole hänen autonsa, kysy tuolta toiselta kaverilta.
Näytti siltä, että siinä yhdessä pienehkössä hallissa (sisällä n. ehkä 40 autoa, toki ulkona lisää) oli samassa tilassa monta yrittäjää, joilla oli omat autonsa. Järkevää. Yrittäjän vapaus, asiakkaalla iso valikoima, tilakustannukset jaetaan. Varmasti kauppa käy kaikilla paremmin ja kannattavammin, kuin että olisi jokaisella oma halli.
Kiitos veljeni maailmani laajentamisesta.
Samalla tavalla hän toimii muutenkin. Venloja voittaneen realityssarjan jälkeen kotikyläläisille jäi tyhjä olo. Siitä hän alkoi miettiä, taas vähän niin kuin itsekseen, voitaisiinkohan nuorisoseuran vanha kesäteatteriharrastus kaivaa naftaliinista... Sitä sitten alkoivat muutkin miettiä ja moneksi vuodeksi on asiasta riittänyt kaikenlaista säpinää kylällä. On huomattu, että sitähän saa aikaiseksi vaikka mitä.
Mitähän seuraavaksi?
Niin kuin nyt tällä viikolla, kun kysyi, että onko yks autokauppa meiltä kaukana, siellä olisi yksi mielenkiintoinen auto, pitäis käydä koeajamassa. No ei ole kaukana, ilman muuta käyn, onhan se kuitenkin minua 400 km:a lähempänä kuin veljeäni.
Pari päivää siinä valmistauduin asiaan.
Kun meille kotiin ostettiin auto muutama kymmenisen vuotta sitten, sen piti olla monitoimitila-auto. Ensinnäkin piti olla tavaratilaa, johon saatiin minkinruokalaatikot. Tulivatko ne silakkapuurot tosiaan rehutehtaalta linja-auton kyydissä lähimpään matkahuoltoon?
Sitten piti olla tilaa niin, että kun lähettiin sukuloimaan, niin kaikki kuusi sisarusta piti mahtua äidin ja isän lisäksi kyytiin. Tehtiin jossain vaiheessa sinisen farkku-Opelin taakse, siihen minkinruokalaatikoiden tilalle vanerista penkki, jonka sai sitten niitä laatikoita kyydittäessä nostettua ylös. Oli siinä hyvän tuoksuinen kyläilyauto!
Nykyiset monitoimitilat, joita avokonttoreiksi sanotaan, eivät ole ollenkaan vielä niin käteviä.
Mutta tähän päivään. Mitä minä osaan kysyä, ikinä mitään autoa itse yksin ostanut? Soitin
veljelleni autokaupan pihasta ja hän sanoi, että kysyt kaikki asiat, ihan niinkuin itselle ostaisit. Suuri luottamuksenosoitus häneltä arvostelukykyäni kohtaan!
Selvä toimeksianto. Kysyin kyllä sellaisiakin, mitä en olisi itse kysynyt, mutta ajattelin, että veljeni hyötyisi kysymyksistäni. Ja hyödyin minäkin.
Opin valtavasti uutta käytettyjen autojen kaupasta. Ihan innostuin. Ensinnäkin suurella alueella on vieri vieressä isoja ja pieniä halleja, vähän on erikoistuttu, on sporttiautoja, on pakuja. Kun kaupoille lähetään, niin voi samalla kävelyreissulla siirtyä hallista toiseen, ei pitkiä siirtymiä. Helppo vertailla.
Ja sitten ihan uusi asia minulle, vähän aluksi hämmennyin, kun menin etsimään tiettyä liikettä ja tiettyä autoa. Ovessa oli monen firman logot, melkein kaikissa .fi perässä. No siinä sitten kiertelin, löysin sen autonkin jota etsin. Viereistä autoa putsasi yksi myyjä. Kysyin, onko hän autokauppias. Olihan hän. Sanoin sitten olevani kiinnostunut viereisestä autosta. Hän sanoi, että ok, se ei ole hänen autonsa, kysy tuolta toiselta kaverilta.
Näytti siltä, että siinä yhdessä pienehkössä hallissa (sisällä n. ehkä 40 autoa, toki ulkona lisää) oli samassa tilassa monta yrittäjää, joilla oli omat autonsa. Järkevää. Yrittäjän vapaus, asiakkaalla iso valikoima, tilakustannukset jaetaan. Varmasti kauppa käy kaikilla paremmin ja kannattavammin, kuin että olisi jokaisella oma halli.
Kiitos veljeni maailmani laajentamisesta.
Samalla tavalla hän toimii muutenkin. Venloja voittaneen realityssarjan jälkeen kotikyläläisille jäi tyhjä olo. Siitä hän alkoi miettiä, taas vähän niin kuin itsekseen, voitaisiinkohan nuorisoseuran vanha kesäteatteriharrastus kaivaa naftaliinista... Sitä sitten alkoivat muutkin miettiä ja moneksi vuodeksi on asiasta riittänyt kaikenlaista säpinää kylällä. On huomattu, että sitähän saa aikaiseksi vaikka mitä.
Mitähän seuraavaksi?
Tapaamisia
Kuukausi sitten kaaduin koiralenkillä, olkapää tipahti paikaltaan ja mursi kainalokuopan. Tässä odotellaan, että murtuma kuroutuu kiinni.
Ensiapupolilla istuin röntgenin jälkeen odottelemassa ortopedin tapaamista. Odottelua varten olin varannut kirjan mukaani, odottelua on kertynyt joka paikassa. Ja suomalaiset antavat toistensa rauhassa odotella, syrjäsilmällä yleensä vilkuillaan uutta tulijaa.
Paikalle tuli nuori mies, molemmat kädet paketissa ja vaimo mukana apuna. Ennen kuin hän oli kunnolla istuutunut, totesi minulle: "Täällä on muitakin kaatuneita!". Pari kertaa räpäytin silmiäni, miehen katse oli keskusteluun haastava, ei siinä voinut enää kirjaa lukea.
Muutamassa minuutissa kävimme läpi onnettomuutemme, hän oli kaatunut enduro-pyörällä. Keskustelimme päivystyspolin ja röntgenin hassuista jonotus- ja ilmoittautumiskäytännöistä. Uusi tuttavani kertoi marssineensa suoraan röntgeniin, olivat sanonteet, että olisi pitänyt mennä kaikkien ilmoittautumisten kautta, mutta ottaneet kuitenkin suoraan sisälle.
Nuori mies oli asunut 6 vuotta ulkomailla, sieltä oli vaimokin löytynyt ja kaksi lasta syntynyt. Nyt töissä yhdessä tunntetussa globaalissa yrityksessämme. Käänsimme kielen englanniksi, jotta kaikki kolme pystyisimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Kysyin, ovatko he onnellisia täällä. Kyllä... suomalaiset vaan ovat joskus niin jäykkiä. Olettivat olevan ehkä jäänne saksalaisten täällä olosta. (Hämmästyin tästä johtopäätöksestä, sitä pitää vähän mietiskellä, mutta ei nyt tässä.)
Kaatumisen lisäksi meillä oli muutakin yhteistä. Nuoren parin lapset olivat tällä hetkellä yksityisessä päivähoidossa. Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä, äidin kasvoilla oli syvä huoli, isä oli närkästynyt. Liian paljon lapsia, ei mitään järjestettyä ohjelmaa, lapset leikkivät vapaasti kaiket päivät ja olivat yliaktiivisia iltaisin, täynnä energiaa. Taas räpäytin pari kertaa silmiäni: täsmälleen sama kokemus kuin omien lasteni kanssa kun vein heidät ensimmäiseen päiväkotiin. Kerroin heille oman ratkaisuni: onneksi löysin montessoripäiväkodin. Muutaman sekunnin hiljaisuus: perhe on muuttanut tänne Egyptistä ja lapset olivat olleet siellä montessoripäiväkodissa.
Rouva oli miettinyt oman päiväkodin perustamista. Se ei tuosta vaan onnistu, vaikka olisikin luonnostaan mariamontessori. Hän oli jotakin tehdäkseen mennyt kirjastoomme ja sanonut, että voisiko hän pitää lapsille englanninkielisiä kirjallisuuskerhoja, muutaman tunnin viikossa. Tietysti ilman palkkaa. Nyt hänelle kuulemma jo maksetaankin siitä, on osoittautunut menestykseksi.
Harmi, että en ole nähnyt heitä tuon tapaamisen jälkeen. Enkä tietenkään pidättyvänä suomalaisena voinut kutsua kylään. Seuraavan kerran tavatessani mielenkiintoisia ihmisiä pyydän heitä kulkemaan kanssani pidemmän matkan.
Ensiapupolilla istuin röntgenin jälkeen odottelemassa ortopedin tapaamista. Odottelua varten olin varannut kirjan mukaani, odottelua on kertynyt joka paikassa. Ja suomalaiset antavat toistensa rauhassa odotella, syrjäsilmällä yleensä vilkuillaan uutta tulijaa.
Paikalle tuli nuori mies, molemmat kädet paketissa ja vaimo mukana apuna. Ennen kuin hän oli kunnolla istuutunut, totesi minulle: "Täällä on muitakin kaatuneita!". Pari kertaa räpäytin silmiäni, miehen katse oli keskusteluun haastava, ei siinä voinut enää kirjaa lukea.
Muutamassa minuutissa kävimme läpi onnettomuutemme, hän oli kaatunut enduro-pyörällä. Keskustelimme päivystyspolin ja röntgenin hassuista jonotus- ja ilmoittautumiskäytännöistä. Uusi tuttavani kertoi marssineensa suoraan röntgeniin, olivat sanonteet, että olisi pitänyt mennä kaikkien ilmoittautumisten kautta, mutta ottaneet kuitenkin suoraan sisälle.
Nuori mies oli asunut 6 vuotta ulkomailla, sieltä oli vaimokin löytynyt ja kaksi lasta syntynyt. Nyt töissä yhdessä tunntetussa globaalissa yrityksessämme. Käänsimme kielen englanniksi, jotta kaikki kolme pystyisimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Kysyin, ovatko he onnellisia täällä. Kyllä... suomalaiset vaan ovat joskus niin jäykkiä. Olettivat olevan ehkä jäänne saksalaisten täällä olosta. (Hämmästyin tästä johtopäätöksestä, sitä pitää vähän mietiskellä, mutta ei nyt tässä.)
Kaatumisen lisäksi meillä oli muutakin yhteistä. Nuoren parin lapset olivat tällä hetkellä yksityisessä päivähoidossa. Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä, äidin kasvoilla oli syvä huoli, isä oli närkästynyt. Liian paljon lapsia, ei mitään järjestettyä ohjelmaa, lapset leikkivät vapaasti kaiket päivät ja olivat yliaktiivisia iltaisin, täynnä energiaa. Taas räpäytin pari kertaa silmiäni: täsmälleen sama kokemus kuin omien lasteni kanssa kun vein heidät ensimmäiseen päiväkotiin. Kerroin heille oman ratkaisuni: onneksi löysin montessoripäiväkodin. Muutaman sekunnin hiljaisuus: perhe on muuttanut tänne Egyptistä ja lapset olivat olleet siellä montessoripäiväkodissa.
Rouva oli miettinyt oman päiväkodin perustamista. Se ei tuosta vaan onnistu, vaikka olisikin luonnostaan mariamontessori. Hän oli jotakin tehdäkseen mennyt kirjastoomme ja sanonut, että voisiko hän pitää lapsille englanninkielisiä kirjallisuuskerhoja, muutaman tunnin viikossa. Tietysti ilman palkkaa. Nyt hänelle kuulemma jo maksetaankin siitä, on osoittautunut menestykseksi.
Harmi, että en ole nähnyt heitä tuon tapaamisen jälkeen. Enkä tietenkään pidättyvänä suomalaisena voinut kutsua kylään. Seuraavan kerran tavatessani mielenkiintoisia ihmisiä pyydän heitä kulkemaan kanssani pidemmän matkan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)