Ensimmäinen kerta.
Isäni isä, tuta, oli monitaitoinen mies. Kätevä käsistään, suunnitteli ja rakensi rakennuksia, sammutti tulipaloja, raivasi ja viljeli. Lahtasi siat. Jatkosodassa hän oli lääkintämiehenä. Kun isäni jatkoi tilan pitämistä, tuta jäi meille asumaan. Kaikenlaista apua kyläläiset häneltä hakivat.
Kotona oli hammaspihdit. Aina välillä joku tuli poski turvonneena hänen "vastaanotolleen". Joskus potilas toi valmiiksi miehiä mukanaan pitelemään kiinni. Kerran järven toisella puolella asuva naapuri tuli poski turvonneena ovelle ja pyysi ottamaan pois kipeän poskihampaan vasemmalta ylhäältä.
Lujassa oli. Mutta tuta oli lujempi, ei auttanut vaikka potilas rimpuili ja huusi. Ennestäänkin pelottavan näköinen peräkamarin mies pitkine hiuksineen ja takkuisine partoineen lähti suupielet kuivuneessa veressä lakanakangastuppo suusta roikkuen hiihtämään hiljaisena takaisin järven yli.
Myöhäisemmän tarkastelun jälkeen oli paljastunut, että kipeän ykköskutosen poskihampaan sijasta olikin vedetty irti viereinen ykkösvitonen. Kylillä olivat puhuneet. Potilasta ei kuitenkaan enää meillä näkynyt.
Toinen kerta.
Alakoulussa meidät ajettiin aina keväällä kyläkoulusta taksilla kirkonkylän hammaslääkärin vastaanotolle. Kuuden hengen koulutaksiin mahtui puolet reippaan 20 oppilaan vuosiluokasta. Matkaa oli 15 km, istuttiin toistemme sylissä, oli kuuma. Osa voi pahoin. Sitten kaikki odottamaan pieneen, kuumaan vastaanottohuoneeseen. Kuuma kevätaurinko paistoi isoista ikkunoista sisään. Kuului porausta ja huutoa. Aina joku pyörtyi.
Sisareni, joka ei ole koskaan mitään purematta niellyt, lensi kerran ulos tältä vastaanotolta. Oli iskenyt terävät hampaansa kiinni hammaslääkärin etusormeen. Häneltä jäivät hoidot siltä keväältä.
Niiltä ajoilta muistoksi jääneet viimeisetkin jättimäiset amalgaamipaikat on jo vaihdettu.
Kolmas kerta.
Kävin eilen hammaslääkärissä. Puoli vuotta tätä matkaa tein. Välillä tökin apteekista ostamaani väliaikaista paikka-ainetta siihen kohtaan, mihin kieli upposi. Pari kertaa nettiaikaa varailin. Eilen aamulla sitten painoin varausnappia ennen selaimen sulkemista. Pakko oli mennä. Lehdessä luki, että saan sydäninfarktin huonoilla hampailla. Ja jos en mene, menee maksu joka tapauksessa.
Menin sisälle, sanoin, että olette pelottavia. - Ymmärrän, minäkin haluan heti puudutuksen kun menen hammaslääkäriin, sanoi hammaslääkäri. Olin hyvissä käsissä.
- Missäs se reikä täällä on? - No siinä nastahampaan vieressä. - Ei ole reikää, posliinista vähän lohjennut. Hion vähän, ei tunnu. Sinun hampaasi ovat hyvässä kunnossa, ei täällä mitään ole. Otetaan vielä kuva, mene hoitajan perässä....
Menin perässä, kuvaus kesti 17 sekuntia, taas lääkärin luokse, kuvat olivat jo hänen koneellaan ja hän sanoi, että on täällä yksi pieni reikä toisella puolella, paikataan se seuraavalla kerralla. Ja vielä toisen kerran: - Sinun hampaasi ovat oikein hyvässä kunnossa, täällä ei ole mitään hätää!
- Ja minä hion tuota vähän tällä samettipallolla.... Siis s-a-m-e-t-t-i -pallolla! Samettipallopää ei todellakaan voi sattua. Toista olisi kuulkaa timanttipää tai teräsneula!! Ja sitten vielä:
- Kuule, varataan tästä aika saman tien suuhygienistille, poistaa hammaskiven ja nämä tummentumat. Kevätaurinko kun paistaa, niin on kiva, kun on valkoiset hampaat! Ja sitten teetetään purentakisko, ettei sinun tarvitse yöllä purra hampaita. Ja tähän voisi laittaa implantin, purenta paranisi....
Juuri tätä tarvitsin. Kehumista: hampaat hyvässä kunnossa! Ja vielä paremmaksi tulevat! Tämä hammaslääkäri aivan kuin otti minun hampaani huolekseen. Ja tiesi, mikä on kuitenkin kaikista tärkeintä: keväällä pitää olla valkoiset hampaat. Näen jo silmissäni, miten aurinko heijastuu valkoisista hampaistani....
Sovittiin uusi tapaaminen viikon päähän. Toivottavasti tämä hammaskalustoni uusi hoitaja keksii siihen mennessä tavan, jolla rahoitan implantit. Vaikka tämän käynnin jälkeen ne eivät enää tunnu niin kalliilta kuin aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti