Kannettu lapsi ei koulussa pysy

Yläkoululaisten pitää viimeistään 15.3. hakea yhteisvalinnassa jatko-opintopaikkaa. Käytännössä mietitään, mennäänkö ammattikouluun vai käydäänkö vielä lukio.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt erilaisissa asiaan liittyvissä infoissa pääkaupunkiseudulla. Sekä yläkoulut että vastaanottavat oppilaitokset pitävät tilaisuuksia oppilaille ja vanhemmille. Ketään ei päästetä kovin helposti jäämään ulos jatko-opiskelupaikasta.

Kaupungin tiedotustilaisuudessa opinto-ohjaaja kertoi yhteisvalintasysteemistä ja siitä, miten pisteitä lasketaan. Lukion rehtorit kertoivat, mikä on ollut alin keskiarvo, millä heille on päässyt.  Ammattikoulut ovat lisänneet suosiotaan niin, että suosituille linjoille on vaikeampi päästä kuin lukioon.

Millä perusteella opiskelupaikka valitaan? Muutamia hyviä neuvoja annettiin vanhemmille. Ensimmäinen oli se, että antakaa oppilaan itse päättää. "Kannettu lapsi ei koulussa pysy" - totesi yksi rehtori.

Infossa oli oppilaita kertomassa omista valinnoistaan. Lukiolainen poika kertoi, että hänen vanhempansa ovat molemmat käyneet amiksen ja halusivat, että hänkin menee amikseen. Hän päätti siksi mennä lukioon.  Parturi-kampaajalinjalla opiskelevat tyttö oli tyytyväinen valintaansa. Häntä olivat vanhemmat yrittäneet pakottaa lukioon ja hän oli päättänyt mennä sitten amikseen. Jotkut vanhemmat spekuloivatkin, että jos haluaa jotain, kannattaa ehdottaa päinvastaista.

Opiskelusta amislainen kertoi, että ihan erilaista kuin yläkoulussa. Viikon alussa annetaan projekti, jota sitten tehdään viikko, loppuviikosta nähdään ohjaajaa. Lukiossa taas oli lukiolaisen mielestä paljon enemmän läksyjä kuin yläkoulussa. Myöhemmin olen huomannut, että voi olla toisinkin päin. Riippuu siitä, miten paljon niitä oli yläkoulussa.

Yksi rehtori antoi neuvon, että ei kannata hakea kovin kaukana kodista olevaan lukioon. Pääkaupunkiseudulla lukioita on noin 70. Siis melko tiheässä. Mutta kun koulumatka pitää tehdä ruuhka-aikana, kymmenenkin kilometrin matkaan saattaa mennä kulkuvälineiden vaihtojen kanssa tunti. Talven pimeinä aikoina rehtoreille tulee yhteydenottoja lähialueen kodeista: olisiko lähilukiossa paikkaa, kun ei jaksa nousta niin aikaisin?

Mutta tämä tiheä lukioverkko antaa mahdollisuuksia. On vaikka minkälaista painotusta ja kieltä ja kansainvälisiä linjoja.

Ei ole opiskelu niin kuin ennen. Kävin Kulosaaren lukion infossa. Siellä voi opiskella suomeksi, englanniksi ja voi valita sellaisenkin vaihtoehdon, että osa aineista hoidetaan suomen kielellä ja osa englannin kielellä. Ideana on, että kieli ei ole pääasia, vaan oppiminen. Mitä tarkoittaa käytännössä: - kun opiskelee vaikka tunnilla, jossa opetus on periaatteessa englanninkielellä, saatamme saada ranskan- tai espanjankielisen monisteen. Mutta aina joku osaa jotain ja sitten sovelletaan, -kertoi yksi oppilaista.

Oppikirjat ovat sekä suomen- että englanninkielellä. Suomenkieli siksi, että halukkaat voivat kirjoittaa ylioppilastutkinnon. Se on tärkeä, jos aikoo jatkaa opintoja Suomessa. Englannin kieli on käytännöllinen, jos jatkaa muualla.

Aika hyvällä mallilla koulutus Suomessa tuntuu olevan.

"Kell' onni on se onnen kätkeköön" ?

Olin jokunen aika sitten virolaisissa häissä. Hääparin siunasi avioliittoon perinteiseen tapaan perhepappi Olevisten 1100-luvulta peräisin olevassa kirkossa. Hääjuhlia varten oli vuokrattu vanha kartano, joka oli 40 kilometrin päässä Tallinnasta.

Juhlatiloja olisi löytynyt lähempääkin, mutta matkan pituus oli harkittu.

Vihkimisen jälkeen tuoretta avioparia onniteltiin kirkossa, samalla annettiin onnittelukukat. Korkeiden holvisalien suojista siirryttiin hiljakseen kirkon puistoon, tervehdittiin tuttuja ikivanhojen puiden siimeksessä. Järjesteltiin kyytejä, kuka menee kenenkin autoon. Ensimmäinen etappi oli Tallinnan ulkopuolella olevan ostoskeskuksen iso parkkipaikka. Siellä odotettiin, että kaikki olivat päässeet kaupungin ruuhkista ja varmistettiin, ettei kukaan eksyisi.

Kun kaikki olivat varmasti kasassa, lähdettiin kohti hääjuhlapaikkaa. Morsiusparia kuljettava koristeltu auto edellä. Koko sadan auton letka perässä. Ajettiin hitaasti, kaikki toitottivat äänitorvia, heiluttelivat vastaantulijoille. Ja vastaantulijat vastasivat samalla tavalla tervehdyksiin. Hääilo tarttui.

Jatkoimme etelään, kiersimme kaikki muutama kymmenen vuotta sitten rakennetut valtavat liikenneympyrät moneen kertaan. Kävimme ympyrästä johtavien teiden päässä olevissa pikku kylissä kääntymässä. Torvet soiden ja tervehtien vastaantulevia. Ihmiset juoksivat teiden varsille heiluttamaan.

Virossa on myös tapana, että kulkue voidaan pysäyttää ja morsian ryöstää, jos pysäyttäjälle ei tarjota ryyppyä. Niin kävi meillekin yhdessä kylässä. Vähän jännitti, kun sulhanen astui ulos. Pysäyttäjät näyttivät siltä, että tosiaan haluavat (ja tarvitsevat) sen ryypyn. Sulhanen tarjosi kuitenkin kirjaa ja hämmästyneenä tämä lahja otettiin vastaan. Saimme jatkaa matkaa. Sulhanen oli varannut pullon sijasta ryöstäjille Uusia Testamentteja.

Matka kesti melkein kolme tuntia.

Juhlapaikalla jatkettiin meillekin tuttuun tyyliin, suolaista ja makeaa syötävää, puheita ja muuta ohjelmaa.

Nämä häät tulivat mieleen viime kesänä, yhtenä lauantai-iltana. Ajelimme tyttäreni kanssa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välimaastossa. Erään kylän kirkolta kääntyi vastaan autosaattue. Ensimmäisessä autossa oli nauhat ja rusetti.

Nostin käteni jo painamaan äänitorvea kun tyttäreni huusi: - Äiti eeeeeiiii! Hän oli mukana virolaisissa häissä ja tiesi heti, mitä minulla oli mielessä. - Saanko edes nostaa kättä? kysyin. Ei olisi kannattanut, kukaan ei vastannut käden heilautukseen. Vastaantulijoiden totisten ilmeiden perusteella toivoin, että matka häätaloon olisi lyhyempi kuin 40 km!

“Kell´ onni on se onnen kätkeköön“ vai “Itku pitkästä ilosta“. Mistä ihmeestä nuo suomalaiset "mantrat" tulevat?

Ensi kesänä on tulossa lähipiirissä suomalaisia häitä, usemmat. Pariskunnat tuntien, taitavat torvetkin soida!

Häät 24 tunnin varoitusajalla

Tulin perjantaina työmatkalta Pohjanmaalta. Takana lähes tuhat kilometriä ajoa muutaman päivän aikana. Sen jälkeen ajoin tyttären Sipoon saaristoon viikonloppua viettämään luokkakaverin perheen kanssa. Toinen lapsista oli jäänyt jo aikaisemmin Hämeeseen mökille. Illalla koiran kanssa suunniteltiin viikonloppua.

Klo 19.00 puhelin soi. Sisareni soitti ja sanoi, että täytyy nyt sinullekin soittaa, vaikka olette kyllä niin kaukana, että ette taida päästä... - Mitähän sieltä nyt on tulossa, ääni kuulosti oudolta.

- Niin, että meillä on häät huomenna klo 16.00. Täällä kotona vihitään. Ollaan haettu kuulutukset jo talvella ja ovat menossa pian vanhaksi. On ollut kaikenlaista kiirettä, ei olla ehditty aikaisemmin vihille. Tänään sitten käytiin kolmen maissa kysymässä papilta, josko ehtisi vihkiä saman tien. 

Papilla oli ollut muuta menoa, ja hän oli ehdottanut, että josko huomenna lauantaina kävisi. Vaikka iltapäivällä neljältä. No kyllähän se sopi. Ei muuta kuin häitä järjestämään! Vuorokauden varoitusajalla.

Mietin aikataulua. Ajomatkaan menee vajaa kuusi tuntia. Tytär pääsee veneellä aamulla klo 10:ksi satamaan. Jonkun pitäisi tuoda poikani mökiltä matkan varrelle, poiketa emme ehtisi. Täytyisi tankata ja laittaa eväät valmiiksi jo perjantai-iltana. Yhtään viivytystä ei aikataulu kestäisi.

Matka sujui suunnitelmien mukaan, ehdimme vielä vaihtaa äitini luona hieman juhlavammat vaatteet ja sitten hääpaikalle.

Hienot olivat juhlat, kaikki lähimmät sukulaiset ja ystävät olivat paikalla. Aurinkoinen sää suosi, hääväkeä varten oli lainattu nuorisoseuran penkit ja ne oli aseteltu kesäkeittiön edustalle.

Tunnelma oli rento. Sulhanen oli avoin jaloin, shortsit jalassa. Rennot asut oli muillakin: kukaan ei ollut ehtinyt laihduttaa itseään mahtumaan juhla-asuihin. Kakun sijasta paistettiin lättyjä, päälle tuoreita mansikoita.

Hääväki sai lähtiessään vielä lahjan: morsian oli pyytänyt sulhasta hakemaan kaksi laatikollista viiniä, puna- ja valkoviiniä. Hanapakkausta oli tarkoittanut. Sulhanen oli vähän miettinyt komennusta, mutta ajatellut, että kun kerran Pohjanmaalla ollaan, niin varmaan pitää sitten laatikollinen molempia tuoda. Puolloja oli sitten kaksi laatikollista. Saatiin pullo kainaloon lähtiessä.

Eikä  tarvinnut pappiakaan jännittää. Eläkepäiviä kylällä viettävä rovasti tunsi kaikki ennestään ja halusi tietää kuulumiset. Ja samalla muisteltiin vanhoja aikoja. Puheissa todettiin, että kysymyksessä on todellinen rakkausavioliitto. Olihan pariskunta ehtinyt olla yhdessä jo 16 vuotta.