Olin jokunen aika sitten virolaisissa häissä. Hääparin siunasi avioliittoon perinteiseen tapaan perhepappi Olevisten 1100-luvulta peräisin olevassa kirkossa. Hääjuhlia varten oli vuokrattu vanha kartano, joka oli 40 kilometrin päässä Tallinnasta.
Juhlatiloja olisi löytynyt lähempääkin, mutta matkan pituus oli harkittu.
Vihkimisen jälkeen tuoretta avioparia onniteltiin kirkossa, samalla annettiin onnittelukukat. Korkeiden holvisalien suojista siirryttiin hiljakseen kirkon puistoon, tervehdittiin tuttuja ikivanhojen puiden siimeksessä. Järjesteltiin kyytejä, kuka menee kenenkin autoon. Ensimmäinen etappi oli Tallinnan ulkopuolella olevan ostoskeskuksen iso parkkipaikka. Siellä odotettiin, että kaikki olivat päässeet kaupungin ruuhkista ja varmistettiin, ettei kukaan eksyisi.
Kun kaikki olivat varmasti kasassa, lähdettiin kohti hääjuhlapaikkaa. Morsiusparia kuljettava koristeltu auto edellä. Koko sadan auton letka perässä. Ajettiin hitaasti, kaikki toitottivat äänitorvia, heiluttelivat vastaantulijoille. Ja vastaantulijat vastasivat samalla tavalla tervehdyksiin. Hääilo tarttui.
Jatkoimme etelään, kiersimme kaikki muutama kymmenen vuotta sitten rakennetut valtavat liikenneympyrät moneen kertaan. Kävimme ympyrästä johtavien teiden päässä olevissa pikku kylissä kääntymässä. Torvet soiden ja tervehtien vastaantulevia. Ihmiset juoksivat teiden varsille heiluttamaan.
Virossa on myös tapana, että kulkue voidaan pysäyttää ja morsian ryöstää, jos pysäyttäjälle ei tarjota ryyppyä. Niin kävi meillekin yhdessä kylässä. Vähän jännitti, kun sulhanen astui ulos. Pysäyttäjät näyttivät siltä, että tosiaan haluavat (ja tarvitsevat) sen ryypyn. Sulhanen tarjosi kuitenkin kirjaa ja hämmästyneenä tämä lahja otettiin vastaan. Saimme jatkaa matkaa. Sulhanen oli varannut pullon sijasta ryöstäjille Uusia Testamentteja.
Matka kesti melkein kolme tuntia.
Juhlapaikalla jatkettiin meillekin tuttuun tyyliin, suolaista ja makeaa syötävää, puheita ja muuta ohjelmaa.
Nämä häät tulivat mieleen viime kesänä, yhtenä lauantai-iltana. Ajelimme tyttäreni kanssa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välimaastossa. Erään kylän kirkolta kääntyi vastaan autosaattue. Ensimmäisessä autossa oli nauhat ja rusetti.
Nostin käteni jo painamaan äänitorvea kun tyttäreni huusi: - Äiti eeeeeiiii! Hän oli mukana virolaisissa häissä ja tiesi heti, mitä minulla oli mielessä. - Saanko edes nostaa kättä? kysyin. Ei olisi kannattanut, kukaan ei vastannut käden heilautukseen. Vastaantulijoiden totisten ilmeiden perusteella toivoin, että matka häätaloon olisi lyhyempi kuin 40 km!
“Kell´ onni on se onnen kätkeköön“ vai “Itku pitkästä ilosta“. Mistä ihmeestä nuo suomalaiset "mantrat" tulevat?
Ensi kesänä on tulossa lähipiirissä suomalaisia häitä, usemmat. Pariskunnat tuntien, taitavat torvetkin soida!
Juhlatiloja olisi löytynyt lähempääkin, mutta matkan pituus oli harkittu.
Vihkimisen jälkeen tuoretta avioparia onniteltiin kirkossa, samalla annettiin onnittelukukat. Korkeiden holvisalien suojista siirryttiin hiljakseen kirkon puistoon, tervehdittiin tuttuja ikivanhojen puiden siimeksessä. Järjesteltiin kyytejä, kuka menee kenenkin autoon. Ensimmäinen etappi oli Tallinnan ulkopuolella olevan ostoskeskuksen iso parkkipaikka. Siellä odotettiin, että kaikki olivat päässeet kaupungin ruuhkista ja varmistettiin, ettei kukaan eksyisi.
Kun kaikki olivat varmasti kasassa, lähdettiin kohti hääjuhlapaikkaa. Morsiusparia kuljettava koristeltu auto edellä. Koko sadan auton letka perässä. Ajettiin hitaasti, kaikki toitottivat äänitorvia, heiluttelivat vastaantulijoille. Ja vastaantulijat vastasivat samalla tavalla tervehdyksiin. Hääilo tarttui.
Jatkoimme etelään, kiersimme kaikki muutama kymmenen vuotta sitten rakennetut valtavat liikenneympyrät moneen kertaan. Kävimme ympyrästä johtavien teiden päässä olevissa pikku kylissä kääntymässä. Torvet soiden ja tervehtien vastaantulevia. Ihmiset juoksivat teiden varsille heiluttamaan.
Virossa on myös tapana, että kulkue voidaan pysäyttää ja morsian ryöstää, jos pysäyttäjälle ei tarjota ryyppyä. Niin kävi meillekin yhdessä kylässä. Vähän jännitti, kun sulhanen astui ulos. Pysäyttäjät näyttivät siltä, että tosiaan haluavat (ja tarvitsevat) sen ryypyn. Sulhanen tarjosi kuitenkin kirjaa ja hämmästyneenä tämä lahja otettiin vastaan. Saimme jatkaa matkaa. Sulhanen oli varannut pullon sijasta ryöstäjille Uusia Testamentteja.
Matka kesti melkein kolme tuntia.
Juhlapaikalla jatkettiin meillekin tuttuun tyyliin, suolaista ja makeaa syötävää, puheita ja muuta ohjelmaa.
Nämä häät tulivat mieleen viime kesänä, yhtenä lauantai-iltana. Ajelimme tyttäreni kanssa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välimaastossa. Erään kylän kirkolta kääntyi vastaan autosaattue. Ensimmäisessä autossa oli nauhat ja rusetti.
Nostin käteni jo painamaan äänitorvea kun tyttäreni huusi: - Äiti eeeeeiiii! Hän oli mukana virolaisissa häissä ja tiesi heti, mitä minulla oli mielessä. - Saanko edes nostaa kättä? kysyin. Ei olisi kannattanut, kukaan ei vastannut käden heilautukseen. Vastaantulijoiden totisten ilmeiden perusteella toivoin, että matka häätaloon olisi lyhyempi kuin 40 km!
“Kell´ onni on se onnen kätkeköön“ vai “Itku pitkästä ilosta“. Mistä ihmeestä nuo suomalaiset "mantrat" tulevat?
Ensi kesänä on tulossa lähipiirissä suomalaisia häitä, usemmat. Pariskunnat tuntien, taitavat torvetkin soida!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti