Pingviinisaarella

 

Matka Ushuaian kaupungista pingviinisaarelle alkoi
bussilla kiertäen ja kivuten Andien eteläosan
vuoria valtatie 3:sta pitkin.

Vuorten notkoissa oli harvakseltaan rakennuksia.
Asutus oli keskittynyt Ushuaian kaupunkiin. 

Pingviinien asuttamalle Martillo-saarelle pääsee Ushuaijasta vajaan kahden tunnin bussimatkan ja 15 minuutin merimatkan kautta. 

Löysin netistä kuvan tuosta meidän merialuksesta.

En tiedä, onko sallittua kopioida tuo kuva heidän nettisivuiltaan, mutta otan riskin. Tuohon paattiin pääseminen oli meikäläiselle yksi haaste. Minä en ole tuossa kuvassa. Mutta voisin olla... Kun nuo keittiöportaat tuotiin avuksi, niin vähän ajattelin, että mitenkäs nyt....

Patagoniassa ja noilla seuduilla turistit ovat yleensä sellaisia hoikkia hyväkuntoisia vaeltajia. Tuonne pitäisi siis päästä. Menin muiden perässä. Loikkivat siitä suorilla jaloilla ponnistaen tuon reunan yli. Minä perässä. Ihan ei reisien voimat riittäneet ponnistukseen. Retkioppaamme pelasti vetämällä meikäläisen tuonne paatin puolelle. Siinä minä heiluin eestaas. Vaihtoehtona lentää selälleen takas tuonne rantaan. Kauhu oli oppaankin katseessa. Paluumatkalla retkiopas ehdotti, että mene ensin tuohon istumaan ja siirrä jalat sitten laidan yli. Oli hän selvästi tätä jo miettinyt. 

Meitä oli kahdenkymmenen hengen ryhmä eri puolilta maailmaa pikkubussissa. Ja tuossa veneessä. Matka oli pitänyt varata jo hyvissä ajoin. Silti on sattumaa, toteutuuko retki. Tulimaassa Atlantin tuulet puhaltavat "aina".  

Tämän puolijäykän kumiveneen kyydissä kovalla penkillä selkänikamat olivat kovilla. 

Pelastusliivejä ei ollut. Airoja oli varmuuden vuoksi. Onneksi moottori ei sammunut. Tuossa merenkäynnissä airoilla ei olisi tehnyt mitään.

Edellisenä päivänä suunnitelmissamme ollut saaristoristeily merileijonia ihmettelemään peruuntui kovan tuulen vuoksi. 

Me onnistuimme saamaan paikat PiraTour Tarvelilta. Tämä on ainut matkanjärjestäjä, jolla on oikeus nousta maihin saarelle tutustumaan pingviineihin ihan lähietäisyydeltä. Isommilla veneillä pääsee katsomaan vain paatista käsin alueen saaria. 

Pingviineillä oli oma uimaranta.
Muutoin viihtyivät ylempänä saarella, jossa olivat pesäkolot.

Retkioppaamme kysyi tyttäreltäni: Saanko ottaa kuvan sinusta ja
tulevasta anopistani? Olisi pitänyt tallentaa muisto tuosta
vävyehdokkaasta, mutta tuo kosinta hämmensi....

Pingviinit ovat herkkiä eläimiä. Retkellä olikin erilaisia sääntöjä. Esimerkiksi aina piti liikkua joukossa. Pingviinit kokevat yksittäisen kulkijan uhkana ja saattavat muuttaa.  Tältä pingviinisaarelta linnut hävisivät muutama kymmenen vuotta sitten. Nimittäin paikallinen lammasfarmari piti tuhatpäistä lammaslaumaa saarella. Ei ollut tilaa linnuille ja lampaille. 

Yhtenä talvena saarelle satoi metreittäin lunta ja lampaat kuolivat. Lammasfarmarin oli kehitettävä uusia tulonlähteitä. Sitä löytyi mm. matkailusta. Lammasfarmia ei kannattanut nostaa uudestaan jaloilleen, oli sen verran kannattamattomaksi käynyt puuha. Ja pingviinit palasivat. (Faktatarkistusta ei ole tehty, mutta vaihtelevia voivat säät alueella olla.)

Paluumatkalla saarelta tutustuimme tämän entisen lammasfarmarin pihapiiriin. Suvun entinen hulppea päärakennus toimi museona. Useampikerroksinen rakennus oli rahdattu 1900-vuosisadan alussa Britanniasta. Lähistöllä olivat suvun nykyisin käytössä olevat pienemmät talot. Vanhaan talousrakennukseen oli rakennettu turisteille vessat. Lisäksi alueella oli museo, jossa pääsi tutustumaan.... 

Oli lubiineja, mansikoita ja kaikenlaisia yrttejä. 

Rannalle ajautuneita kalojen nikamia.

Tämä Buenos Airesissa opiskeleva tuleva lääkäri oli
 kesätöissä putsaamassa ja tutkimassa kalojen luita ja  opastamassa turisteja.
Perusta oli kotoisin kun juttelimme.  

What you learn is yours forever. 
Se mitä opit on sinun ikuisesti. 
Tulimaan viisaus lahjaksi. 

El Calafaten kaupunki ja Perito Morenon jäätikkö

Buenos Airesin ja Uruguain + 30 asteen kesähelteestä lähdimme kohti Patagonian kesää ja El Calafaten kaupunkia. Patagonian kesäilmat ovat lähempänä Suomen "normaaleja" kesäsäitä. Ihan hyvä oli, että en jättänyt villapaitaa ja talvitakkia Helsingin lentoaseman säilytykseen. Niitä tarvittiin monta kertaa.

 

Matkan pituus lentämällä Buenos Airesista El Calafateen on vähän yli 2.000 km. Argentiinassa on ollut rautatieverkko, on oikeastaan edelleenkin, mutta yksityistämisen jälkeen rataverkko rappeutui ja kaipaa kunnostusta. Nykyisin rataverkosto on taas valtiollistettu, mutta rahaa kunnostamiseen ei ole. Toinen vaihtoehto olisi siis bussi tai tietysti oma auto. Maan sisäiset lennot ovat edullisia, muutamalla kympillä (euroissa) pääsee paikasta toiseen. 

 

El Calafaten lentokenttä on Lago Argentina -järven rannalla. 

El Calafate on nopeasti kasvanut kaupunki Patagonian luoteisosassa. Vuoden 1991 (väestölaskenta) muutaman tuhannen asukkaan keskittymästä on kasvanut yli 25.000 asukkaan kaupunki. Vauhtia kehitykseen on antanut Los Glaciaresin kansallispuisto Perito Morenon jäätiköineen ja mm. El Chaltenin suosittu vaelluskeskus sekä tietysti lentokentän avaaminen vuonna 2000. Oma vauhdittajansa kehitykselle on ollut El Calafatessa asuvan Cristina Fernández de Kirchnerin valinta maan ensimmäiseksi vaaleilla valituksi naispresidentiksi vuosille 2007-2015.

Mukava, kotoisa hotellimme El Calafatessa.

Näkymää hotellimme ikkunasta. Calafatessa sataa harvoin. Vuorten keskellä on pääasiassa vain kuivaa heinäaroa. Peltiä on katteena monessa rakennuksessa, muuallakin kuin katolla.

El Calafate on monelle turistille tukikohta, josta lähdetään retkille kansallispuistoon ja jäätiköille. Hotellista saa mukaansa halutessaan eväspaketin muutaman euron hinnalla.  Retkibussit kiertävät hakemassa lähtijät hotelleista. 

 

Sadan kilometrin matkalla läpi kuivan aromaan kiertäen Lago Argentinon järveä ja vuoria kohti kansallispuistoa ei montaa asutusta näe. Pari "korpihotellia" ja muutama muu asutus. Puolet autioituneita raunioita. Maaseudun autioituminen on globaali ilmiö. 
 

Espanjaa, ranskaa, saksaa, englantia puhuva oppaamme kertoi, mihin ollaan menossa. 

 

Jäätikkö lähestyy....

Eväät esiin!

Seuraava etappi onkin El Chaltenin vaelluskeskus. Siellä pari yötä hostellissa. Matka tehdään paikallisbussilla. Jäätikön tutustumiseen olisi ollut tarjolla vielä toinen päivä paatin kyydissä. Päätimme kuitenkin, että kun aikaa on rajoitetusta, niin lähdetään El Chalteniin. Siitä lisää jossakin seuraavissa postauksissa. Päätös oli oikea, vaelluspaikka oli taas oma unohtumaton kokemuksensa. 

Vettä satoi, mutta ei se yhtään tunnelmaa vaelluksella haitannut. Vähän kylmää oli, alle +10 ja vaatteet märkinä. Onneksi hostellissa oli lämmintä kylpyvettä ja kuumat patterit!

Ushuaia

Patagonian Lago Argentino-järven rannalla olevan El Calafaten kaupungin, Perito Morenon jäätikön ja El Chaltenin vaelluskeskuksen jälkeen matka jatkui kohti Tulimaata, mannermaailman eteläisintä kaupunkia Ushuaiaa kohti. 

Eurooppalaiset tutkivat Tulimaan saaria ensimmäisen kerran portugalilaisen Ferninand Mellan vuonna 1520 tekemällä maailmanympärysmatkalla. Nimi Tierra del Fuego (tulen maa) juontuu siitä, että saarten alkuperäisasukkaat rakensivat nuotioita, jotka näkyivät mereltä. Ihmettelivät laivoja tai lämmittelivät, koska elelivät ilman vaatteita.

Eurooppalaiset alkoivat asuttaa Tulimaata 1800-luvun lopulla, kun Patagonian lampaankasvatus ja kultaryntäys olivat huipussaan. Eurooppalaisten tulo tarkoitti alkuperäiskansojen häviämistä, tavalla tai toisella. Osa hävitettiin taisteluissa ja tulokkaiden tuomat kulkutaudit koituivat monen kohtaloksi. (Tämän historiakappaleen kirjoittamisessa oli apua tekoälysovelluksista.)

Saimme vinkin, että paikalliseen historiaan voi perehtyä tämän kirjan kautta. 

"It is easy to read, its written as a novel". No minä ajattelin, että novelli, hyvä! Siis paikalliseen putiikkiin. Novel ei tarkoita suomeksi novellia vaan romaania. 583 sivua.

Ushuaiassa on nykyisin n. 80.000 asukasta. Tässä lähestytään lentokenttää.

Ushuaiasta tukikohtanamme oli airbnb asunto, yksiö uudessa kerrostalossa kauppungin keskustassa. Sieltä teimme matkan pingviinisaarelle, kävimme kiertoajelulla ja vaeltamassa kansallispuiston jäätiköllä. Ja  tietysti tutustuimme paikalliseen ruokakulttuuriin. 

Toisena Ushuain päivänä meillä oli herätys aamu kuudelta. Piti olla satamassa lähdössä meriristeilylle ja merileijonasaarelle. 

Tuuli liikaa. Ei paatti lähtenyt. Onneksi ei, illalla kuulimme, että parin tunnin päästä seuraava vene oli uskaltanut aalloille risteilemään. Ei olisi kannattanut. Porukka oksenteli eikä maihin oltu päästy. 

Me siis lähdimme opastetulle kaupunkikierrokselle bussilla ja sen jälkeen vielä vuorille pikkuvaellukselle ihmettelemään lunta. 

Tässä youtube-linkki Usuaian kaupunkikierrokseen. On monenlaisia taloja. Eurooppalaiset alkoivat rakentaa tänne kilpaa 1800-luvun jälkeen, Peltiä on paljon katemateriaalina suojaamaan uusia ja vanhoja rakennuksia. Lämpötila vaihtelee +- 0:n ja +10 asteen välillä. Joten routa ei vaivaa. Eikä helteet. 

Tulimaan kansallispuiston Martial jäätikköä ihmettelemässä muutamia turisteja.

Olihan se lunta!

Vaelluspaikalla, talvisin Cauquén Refugen laskettelukeskus, oli puut päällystetty käsitöin.

Raikasta vettä. Tulee tuolta vuorilta, sulavilta jäätiköiltä.

Siellä tytär menee ylöspäin. Taustalla Ushuaian lentokenttä tuolla kaukana niemellä. Vähän jännitti, että ehditäänkö ennen auringonlaskua takaisin. Ehdittiin.

Pingviinisaarimatkasta oma juttu tulossa. Ja kuningasrapujen syömisestä.