Kannettu lapsi ei koulussa pysy

Yläkoululaisten pitää viimeistään 15.3. hakea yhteisvalinnassa jatko-opintopaikkaa. Käytännössä mietitään, mennäänkö ammattikouluun vai käydäänkö vielä lukio.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt erilaisissa asiaan liittyvissä infoissa pääkaupunkiseudulla. Sekä yläkoulut että vastaanottavat oppilaitokset pitävät tilaisuuksia oppilaille ja vanhemmille. Ketään ei päästetä kovin helposti jäämään ulos jatko-opiskelupaikasta.

Kaupungin tiedotustilaisuudessa opinto-ohjaaja kertoi yhteisvalintasysteemistä ja siitä, miten pisteitä lasketaan. Lukion rehtorit kertoivat, mikä on ollut alin keskiarvo, millä heille on päässyt.  Ammattikoulut ovat lisänneet suosiotaan niin, että suosituille linjoille on vaikeampi päästä kuin lukioon.

Millä perusteella opiskelupaikka valitaan? Muutamia hyviä neuvoja annettiin vanhemmille. Ensimmäinen oli se, että antakaa oppilaan itse päättää. "Kannettu lapsi ei koulussa pysy" - totesi yksi rehtori.

Infossa oli oppilaita kertomassa omista valinnoistaan. Lukiolainen poika kertoi, että hänen vanhempansa ovat molemmat käyneet amiksen ja halusivat, että hänkin menee amikseen. Hän päätti siksi mennä lukioon.  Parturi-kampaajalinjalla opiskelevat tyttö oli tyytyväinen valintaansa. Häntä olivat vanhemmat yrittäneet pakottaa lukioon ja hän oli päättänyt mennä sitten amikseen. Jotkut vanhemmat spekuloivatkin, että jos haluaa jotain, kannattaa ehdottaa päinvastaista.

Opiskelusta amislainen kertoi, että ihan erilaista kuin yläkoulussa. Viikon alussa annetaan projekti, jota sitten tehdään viikko, loppuviikosta nähdään ohjaajaa. Lukiossa taas oli lukiolaisen mielestä paljon enemmän läksyjä kuin yläkoulussa. Myöhemmin olen huomannut, että voi olla toisinkin päin. Riippuu siitä, miten paljon niitä oli yläkoulussa.

Yksi rehtori antoi neuvon, että ei kannata hakea kovin kaukana kodista olevaan lukioon. Pääkaupunkiseudulla lukioita on noin 70. Siis melko tiheässä. Mutta kun koulumatka pitää tehdä ruuhka-aikana, kymmenenkin kilometrin matkaan saattaa mennä kulkuvälineiden vaihtojen kanssa tunti. Talven pimeinä aikoina rehtoreille tulee yhteydenottoja lähialueen kodeista: olisiko lähilukiossa paikkaa, kun ei jaksa nousta niin aikaisin?

Mutta tämä tiheä lukioverkko antaa mahdollisuuksia. On vaikka minkälaista painotusta ja kieltä ja kansainvälisiä linjoja.

Ei ole opiskelu niin kuin ennen. Kävin Kulosaaren lukion infossa. Siellä voi opiskella suomeksi, englanniksi ja voi valita sellaisenkin vaihtoehdon, että osa aineista hoidetaan suomen kielellä ja osa englannin kielellä. Ideana on, että kieli ei ole pääasia, vaan oppiminen. Mitä tarkoittaa käytännössä: - kun opiskelee vaikka tunnilla, jossa opetus on periaatteessa englanninkielellä, saatamme saada ranskan- tai espanjankielisen monisteen. Mutta aina joku osaa jotain ja sitten sovelletaan, -kertoi yksi oppilaista.

Oppikirjat ovat sekä suomen- että englanninkielellä. Suomenkieli siksi, että halukkaat voivat kirjoittaa ylioppilastutkinnon. Se on tärkeä, jos aikoo jatkaa opintoja Suomessa. Englannin kieli on käytännöllinen, jos jatkaa muualla.

Aika hyvällä mallilla koulutus Suomessa tuntuu olevan.

"Kell' onni on se onnen kätkeköön" ?

Olin jokunen aika sitten virolaisissa häissä. Hääparin siunasi avioliittoon perinteiseen tapaan perhepappi Olevisten 1100-luvulta peräisin olevassa kirkossa. Hääjuhlia varten oli vuokrattu vanha kartano, joka oli 40 kilometrin päässä Tallinnasta.

Juhlatiloja olisi löytynyt lähempääkin, mutta matkan pituus oli harkittu.

Vihkimisen jälkeen tuoretta avioparia onniteltiin kirkossa, samalla annettiin onnittelukukat. Korkeiden holvisalien suojista siirryttiin hiljakseen kirkon puistoon, tervehdittiin tuttuja ikivanhojen puiden siimeksessä. Järjesteltiin kyytejä, kuka menee kenenkin autoon. Ensimmäinen etappi oli Tallinnan ulkopuolella olevan ostoskeskuksen iso parkkipaikka. Siellä odotettiin, että kaikki olivat päässeet kaupungin ruuhkista ja varmistettiin, ettei kukaan eksyisi.

Kun kaikki olivat varmasti kasassa, lähdettiin kohti hääjuhlapaikkaa. Morsiusparia kuljettava koristeltu auto edellä. Koko sadan auton letka perässä. Ajettiin hitaasti, kaikki toitottivat äänitorvia, heiluttelivat vastaantulijoille. Ja vastaantulijat vastasivat samalla tavalla tervehdyksiin. Hääilo tarttui.

Jatkoimme etelään, kiersimme kaikki muutama kymmenen vuotta sitten rakennetut valtavat liikenneympyrät moneen kertaan. Kävimme ympyrästä johtavien teiden päässä olevissa pikku kylissä kääntymässä. Torvet soiden ja tervehtien vastaantulevia. Ihmiset juoksivat teiden varsille heiluttamaan.

Virossa on myös tapana, että kulkue voidaan pysäyttää ja morsian ryöstää, jos pysäyttäjälle ei tarjota ryyppyä. Niin kävi meillekin yhdessä kylässä. Vähän jännitti, kun sulhanen astui ulos. Pysäyttäjät näyttivät siltä, että tosiaan haluavat (ja tarvitsevat) sen ryypyn. Sulhanen tarjosi kuitenkin kirjaa ja hämmästyneenä tämä lahja otettiin vastaan. Saimme jatkaa matkaa. Sulhanen oli varannut pullon sijasta ryöstäjille Uusia Testamentteja.

Matka kesti melkein kolme tuntia.

Juhlapaikalla jatkettiin meillekin tuttuun tyyliin, suolaista ja makeaa syötävää, puheita ja muuta ohjelmaa.

Nämä häät tulivat mieleen viime kesänä, yhtenä lauantai-iltana. Ajelimme tyttäreni kanssa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välimaastossa. Erään kylän kirkolta kääntyi vastaan autosaattue. Ensimmäisessä autossa oli nauhat ja rusetti.

Nostin käteni jo painamaan äänitorvea kun tyttäreni huusi: - Äiti eeeeeiiii! Hän oli mukana virolaisissa häissä ja tiesi heti, mitä minulla oli mielessä. - Saanko edes nostaa kättä? kysyin. Ei olisi kannattanut, kukaan ei vastannut käden heilautukseen. Vastaantulijoiden totisten ilmeiden perusteella toivoin, että matka häätaloon olisi lyhyempi kuin 40 km!

“Kell´ onni on se onnen kätkeköön“ vai “Itku pitkästä ilosta“. Mistä ihmeestä nuo suomalaiset "mantrat" tulevat?

Ensi kesänä on tulossa lähipiirissä suomalaisia häitä, usemmat. Pariskunnat tuntien, taitavat torvetkin soida!

Häät 24 tunnin varoitusajalla

Tulin perjantaina työmatkalta Pohjanmaalta. Takana lähes tuhat kilometriä ajoa muutaman päivän aikana. Sen jälkeen ajoin tyttären Sipoon saaristoon viikonloppua viettämään luokkakaverin perheen kanssa. Toinen lapsista oli jäänyt jo aikaisemmin Hämeeseen mökille. Illalla koiran kanssa suunniteltiin viikonloppua.

Klo 19.00 puhelin soi. Sisareni soitti ja sanoi, että täytyy nyt sinullekin soittaa, vaikka olette kyllä niin kaukana, että ette taida päästä... - Mitähän sieltä nyt on tulossa, ääni kuulosti oudolta.

- Niin, että meillä on häät huomenna klo 16.00. Täällä kotona vihitään. Ollaan haettu kuulutukset jo talvella ja ovat menossa pian vanhaksi. On ollut kaikenlaista kiirettä, ei olla ehditty aikaisemmin vihille. Tänään sitten käytiin kolmen maissa kysymässä papilta, josko ehtisi vihkiä saman tien. 

Papilla oli ollut muuta menoa, ja hän oli ehdottanut, että josko huomenna lauantaina kävisi. Vaikka iltapäivällä neljältä. No kyllähän se sopi. Ei muuta kuin häitä järjestämään! Vuorokauden varoitusajalla.

Mietin aikataulua. Ajomatkaan menee vajaa kuusi tuntia. Tytär pääsee veneellä aamulla klo 10:ksi satamaan. Jonkun pitäisi tuoda poikani mökiltä matkan varrelle, poiketa emme ehtisi. Täytyisi tankata ja laittaa eväät valmiiksi jo perjantai-iltana. Yhtään viivytystä ei aikataulu kestäisi.

Matka sujui suunnitelmien mukaan, ehdimme vielä vaihtaa äitini luona hieman juhlavammat vaatteet ja sitten hääpaikalle.

Hienot olivat juhlat, kaikki lähimmät sukulaiset ja ystävät olivat paikalla. Aurinkoinen sää suosi, hääväkeä varten oli lainattu nuorisoseuran penkit ja ne oli aseteltu kesäkeittiön edustalle.

Tunnelma oli rento. Sulhanen oli avoin jaloin, shortsit jalassa. Rennot asut oli muillakin: kukaan ei ollut ehtinyt laihduttaa itseään mahtumaan juhla-asuihin. Kakun sijasta paistettiin lättyjä, päälle tuoreita mansikoita.

Hääväki sai lähtiessään vielä lahjan: morsian oli pyytänyt sulhasta hakemaan kaksi laatikollista viiniä, puna- ja valkoviiniä. Hanapakkausta oli tarkoittanut. Sulhanen oli vähän miettinyt komennusta, mutta ajatellut, että kun kerran Pohjanmaalla ollaan, niin varmaan pitää sitten laatikollinen molempia tuoda. Puolloja oli sitten kaksi laatikollista. Saatiin pullo kainaloon lähtiessä.

Eikä  tarvinnut pappiakaan jännittää. Eläkepäiviä kylällä viettävä rovasti tunsi kaikki ennestään ja halusi tietää kuulumiset. Ja samalla muisteltiin vanhoja aikoja. Puheissa todettiin, että kysymyksessä on todellinen rakkausavioliitto. Olihan pariskunta ehtinyt olla yhdessä jo 16 vuotta.

Kolme kertaa hammaslääkärissä

Ensimmäinen kerta.

Isäni isä, tuta, oli monitaitoinen mies. Kätevä käsistään, suunnitteli ja rakensi rakennuksia, sammutti tulipaloja, raivasi ja viljeli. Lahtasi siat. Jatkosodassa hän oli lääkintämiehenä. Kun isäni jatkoi tilan pitämistä, tuta jäi meille asumaan. Kaikenlaista apua kyläläiset häneltä hakivat. 

Kotona oli hammaspihdit. Aina välillä joku tuli poski turvonneena hänen "vastaanotolleen". Joskus potilas toi valmiiksi miehiä mukanaan pitelemään kiinni.  Kerran järven toisella puolella asuva naapuri tuli poski turvonneena ovelle ja pyysi ottamaan pois kipeän poskihampaan vasemmalta ylhäältä. 

Lujassa oli. Mutta tuta oli lujempi, ei auttanut vaikka potilas rimpuili ja huusi. Ennestäänkin pelottavan näköinen peräkamarin mies pitkine hiuksineen ja takkuisine partoineen lähti suupielet kuivuneessa veressä lakanakangastuppo suusta roikkuen hiihtämään hiljaisena takaisin järven yli.

Myöhäisemmän tarkastelun jälkeen oli paljastunut, että kipeän ykköskutosen poskihampaan sijasta olikin vedetty irti viereinen ykkösvitonen. Kylillä olivat puhuneet. Potilasta ei kuitenkaan enää meillä näkynyt.

Toinen kerta.

Alakoulussa meidät ajettiin aina keväällä kyläkoulusta taksilla kirkonkylän hammaslääkärin vastaanotolle. Kuuden hengen koulutaksiin mahtui puolet reippaan 20 oppilaan vuosiluokasta. Matkaa oli 15 km, istuttiin toistemme sylissä, oli kuuma. Osa voi pahoin. Sitten  kaikki odottamaan pieneen, kuumaan vastaanottohuoneeseen. Kuuma kevätaurinko paistoi isoista ikkunoista sisään. Kuului porausta ja huutoa. Aina joku pyörtyi.  

Sisareni, joka ei ole koskaan mitään purematta niellyt, lensi kerran ulos tältä vastaanotolta. Oli iskenyt terävät hampaansa kiinni hammaslääkärin etusormeen. Häneltä jäivät hoidot siltä keväältä.

Niiltä ajoilta muistoksi jääneet viimeisetkin jättimäiset amalgaamipaikat on jo vaihdettu. 

Kolmas kerta.

Kävin eilen hammaslääkärissä. Puoli vuotta tätä matkaa tein. Välillä tökin apteekista ostamaani väliaikaista paikka-ainetta siihen kohtaan, mihin kieli upposi. Pari kertaa nettiaikaa varailin. Eilen aamulla sitten painoin varausnappia ennen selaimen sulkemista. Pakko oli mennä.  Lehdessä luki, että saan sydäninfarktin huonoilla hampailla. Ja jos en mene, menee maksu joka tapauksessa.

Menin sisälle, sanoin, että olette pelottavia. - Ymmärrän, minäkin haluan heti puudutuksen kun menen hammaslääkäriin, sanoi hammaslääkäri. Olin hyvissä käsissä.

  - Missäs se reikä täällä on? - No siinä nastahampaan vieressä. - Ei ole reikää, posliinista vähän lohjennut. Hion vähän, ei tunnu. Sinun hampaasi ovat hyvässä kunnossa, ei täällä mitään ole. Otetaan vielä kuva, mene hoitajan perässä....

Menin perässä, kuvaus kesti 17 sekuntia, taas lääkärin luokse, kuvat olivat jo hänen koneellaan ja hän sanoi, että on täällä yksi pieni reikä toisella puolella, paikataan se seuraavalla kerralla. Ja vielä toisen kerran: - Sinun hampaasi ovat oikein hyvässä kunnossa, täällä ei ole mitään hätää!

- Ja minä hion tuota vähän tällä samettipallolla.... Siis s-a-m-e-t-t-i -pallolla! Samettipallopää ei todellakaan voi sattua. Toista olisi kuulkaa timanttipää tai teräsneula!! Ja sitten vielä:

- Kuule, varataan tästä aika saman tien suuhygienistille, poistaa hammaskiven ja nämä tummentumat. Kevätaurinko kun paistaa, niin on kiva, kun on valkoiset hampaat! Ja sitten teetetään purentakisko, ettei sinun tarvitse yöllä purra hampaita. Ja tähän voisi laittaa implantin, purenta paranisi.... 

Juuri tätä tarvitsin. Kehumista: hampaat hyvässä kunnossa! Ja vielä paremmaksi tulevat! Tämä hammaslääkäri aivan kuin otti minun hampaani huolekseen. Ja tiesi, mikä on kuitenkin kaikista tärkeintä: keväällä pitää olla valkoiset hampaat. Näen jo silmissäni, miten aurinko heijastuu valkoisista hampaistani....

Sovittiin uusi tapaaminen viikon päähän. Toivottavasti tämä hammaskalustoni uusi hoitaja keksii siihen mennessä tavan, jolla rahoitan implantit. Vaikka tämän käynnin jälkeen ne eivät enää tunnu niin kalliilta kuin aikaisemmin.

Veljeni leijonamieli

Veljelläni on kyky nähdä ihmisten kasvualueet, vahvuudet ja vähän tuupata eteenpäin. Ei koskaan pakota, ihmettelee vaan vähän niin kuin itsekseen, että mitähän jos...

Niin kuin nyt tällä viikolla, kun kysyi, että onko yks autokauppa meiltä kaukana, siellä olisi yksi mielenkiintoinen auto, pitäis käydä koeajamassa. No ei ole kaukana, ilman muuta käyn, onhan se kuitenkin minua 400 km:a lähempänä kuin veljeäni.

Pari päivää siinä valmistauduin asiaan.

Kun meille kotiin ostettiin auto muutama kymmenisen vuotta sitten, sen piti olla monitoimitila-auto. Ensinnäkin piti olla tavaratilaa, johon saatiin minkinruokalaatikot. Tulivatko ne silakkapuurot tosiaan rehutehtaalta linja-auton kyydissä lähimpään matkahuoltoon?

Sitten piti olla tilaa niin, että kun lähettiin sukuloimaan, niin kaikki kuusi sisarusta piti mahtua äidin ja isän lisäksi kyytiin. Tehtiin jossain vaiheessa sinisen farkku-Opelin taakse, siihen minkinruokalaatikoiden tilalle vanerista penkki, jonka sai sitten niitä laatikoita kyydittäessä nostettua ylös. Oli siinä hyvän tuoksuinen kyläilyauto!

Nykyiset monitoimitilat, joita avokonttoreiksi sanotaan, eivät ole ollenkaan vielä niin käteviä.

Mutta tähän päivään. Mitä minä osaan kysyä, ikinä mitään autoa itse yksin ostanut? Soitin
veljelleni autokaupan pihasta ja hän sanoi, että kysyt kaikki asiat, ihan niinkuin itselle ostaisit. Suuri luottamuksenosoitus häneltä arvostelukykyäni kohtaan!

Selvä toimeksianto. Kysyin kyllä sellaisiakin, mitä en olisi itse kysynyt, mutta ajattelin, että veljeni hyötyisi kysymyksistäni. Ja hyödyin minäkin.

Opin valtavasti uutta käytettyjen autojen kaupasta. Ihan innostuin. Ensinnäkin suurella alueella on vieri vieressä isoja ja pieniä halleja, vähän on erikoistuttu, on sporttiautoja, on pakuja. Kun kaupoille lähetään, niin voi samalla kävelyreissulla siirtyä hallista toiseen, ei pitkiä siirtymiä. Helppo vertailla.

Ja sitten ihan uusi asia minulle, vähän aluksi hämmennyin, kun menin etsimään tiettyä liikettä ja tiettyä autoa. Ovessa oli monen firman logot, melkein kaikissa .fi perässä. No siinä sitten kiertelin, löysin sen autonkin jota etsin. Viereistä autoa putsasi yksi myyjä. Kysyin, onko hän autokauppias. Olihan hän. Sanoin sitten olevani kiinnostunut viereisestä autosta. Hän sanoi, että ok, se ei ole hänen autonsa, kysy tuolta toiselta kaverilta.  

Näytti siltä, että siinä yhdessä pienehkössä hallissa (sisällä n. ehkä 40 autoa, toki ulkona lisää) oli samassa tilassa monta yrittäjää, joilla oli omat autonsa. Järkevää.  Yrittäjän vapaus, asiakkaalla iso valikoima, tilakustannukset jaetaan. Varmasti kauppa käy kaikilla paremmin ja kannattavammin, kuin että olisi jokaisella oma halli.

Kiitos veljeni maailmani laajentamisesta.

Samalla tavalla hän toimii muutenkin. Venloja voittaneen realityssarjan jälkeen kotikyläläisille jäi tyhjä olo. Siitä hän alkoi miettiä, taas vähän niin kuin itsekseen, voitaisiinkohan nuorisoseuran vanha kesäteatteriharrastus kaivaa naftaliinista... Sitä sitten alkoivat muutkin miettiä ja moneksi vuodeksi on asiasta riittänyt kaikenlaista säpinää kylällä. On huomattu, että sitähän saa aikaiseksi vaikka mitä.

Mitähän seuraavaksi?

Tapaamisia

Kuukausi sitten kaaduin koiralenkillä, olkapää tipahti paikaltaan ja mursi kainalokuopan. Tässä odotellaan, että murtuma kuroutuu kiinni.

Ensiapupolilla istuin röntgenin jälkeen odottelemassa ortopedin tapaamista. Odottelua varten olin varannut kirjan mukaani, odottelua on kertynyt joka paikassa. Ja suomalaiset antavat toistensa rauhassa odotella, syrjäsilmällä yleensä vilkuillaan uutta tulijaa.

Paikalle tuli nuori mies, molemmat kädet paketissa ja vaimo mukana apuna. Ennen kuin hän oli kunnolla istuutunut, totesi minulle: "Täällä on muitakin kaatuneita!".  Pari kertaa räpäytin silmiäni, miehen katse oli keskusteluun haastava, ei siinä voinut enää kirjaa lukea.

Muutamassa minuutissa kävimme läpi onnettomuutemme, hän oli kaatunut enduro-pyörällä. Keskustelimme päivystyspolin ja röntgenin hassuista jonotus- ja ilmoittautumiskäytännöistä. Uusi tuttavani kertoi marssineensa suoraan röntgeniin, olivat sanonteet, että olisi pitänyt mennä kaikkien ilmoittautumisten kautta, mutta ottaneet kuitenkin suoraan sisälle.

Nuori mies oli asunut 6 vuotta ulkomailla, sieltä oli vaimokin löytynyt ja kaksi lasta syntynyt. Nyt töissä yhdessä tunntetussa globaalissa yrityksessämme. Käänsimme kielen englanniksi, jotta kaikki kolme pystyisimme paremmin ymmärtämään toisiamme. Kysyin, ovatko he onnellisia täällä. Kyllä... suomalaiset vaan ovat joskus niin jäykkiä. Olettivat olevan ehkä jäänne saksalaisten täällä olosta. (Hämmästyin tästä johtopäätöksestä, sitä pitää vähän mietiskellä, mutta ei nyt tässä.)

Kaatumisen lisäksi meillä oli muutakin yhteistä. Nuoren parin lapset olivat tällä hetkellä yksityisessä päivähoidossa. Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä, äidin kasvoilla oli syvä huoli, isä oli närkästynyt. Liian paljon lapsia, ei mitään järjestettyä ohjelmaa, lapset leikkivät vapaasti kaiket päivät ja olivat yliaktiivisia iltaisin, täynnä energiaa. Taas räpäytin pari kertaa silmiäni: täsmälleen sama kokemus kuin omien lasteni kanssa kun vein heidät ensimmäiseen päiväkotiin. Kerroin heille oman ratkaisuni: onneksi löysin montessoripäiväkodin. Muutaman sekunnin hiljaisuus: perhe on muuttanut tänne Egyptistä ja lapset olivat olleet siellä montessoripäiväkodissa.

Rouva oli miettinyt oman päiväkodin perustamista. Se ei tuosta vaan onnistu, vaikka olisikin luonnostaan mariamontessori. Hän oli jotakin tehdäkseen mennyt kirjastoomme ja sanonut, että voisiko hän pitää lapsille englanninkielisiä kirjallisuuskerhoja, muutaman tunnin viikossa. Tietysti ilman palkkaa.  Nyt hänelle kuulemma jo maksetaankin siitä, on osoittautunut menestykseksi.

Harmi, että en ole nähnyt heitä tuon tapaamisen jälkeen. Enkä tietenkään pidättyvänä suomalaisena voinut kutsua kylään. Seuraavan kerran tavatessani mielenkiintoisia ihmisiä pyydän heitä kulkemaan kanssani pidemmän matkan.